Lokakuun 2017 juttuja

FM Mauri Junttila

Lokakuussa ilmat ja maisemat nurmikoineen, puineen ja pensaineen muuttuvat nopeaan. Normaalikesinä alkukuu on melko lämmin. Luonto on vehreää ja vihreää.

Lokakuussa lisääntyvä valoton vuorokauden aika syventää varjoja. Yöt ja puiden varjot pidentyvät. Kohta alkaa myös ilmojen nopea viilentyminen. Lopulla lokakuuta on usein jo kovia yöpakkasia. Maat ja pellot saattavat olla jo jäässä loppukuulla.

Lokakuussa ruska on kauneimmillaan pohjoisen pallonpuoliskon maissa. Lehtipuut, lehtimetsät, pihojen sekä puistojen lehtipensaat menettävät kesäisin niitä pukevaa lehtivihreäänsä. Syksyllä luonto on toisen näköinen muutamia viikkoja.

Kasvimaailman ilmiöt tuovat meille muutamiksi syysviikoiksi värikkäitä näkymiä ja maisemia ihailtavaksemme ennen lehtien lopullista putoamista puista ja pensaista.

Ruska on tuonut jo useina vuosikymmeninä esimerkiksi Lapin matkailuun suosittuja ruskamatkoja. Ruskaa on syksyisin kaikkialla Suomessa, mutta nähtävästi tunturien muodot, niiden korkeus sekä näkyminen useiden penikulmien päähän vaikuttavat siihen, että ruska on komeinta sekä suosittua katseltavaa Lapissa.

Erilaisia lokakuita elettiin

Tyrnävän Korvenkylän kyläläistarinoissa kerrotaan siitä, kuinka suurten nälkävuosien (vv. 1865-1867) aikoihin, ennen tai jälkeen niitä, siellä oli raivonnut metsäpalo myöhään lokakuussa. Se oli saanut alkunsa myöhäissyksyn ukkosen salamaniskuista. Silloin oli ollut lämmin ja kuiva pitkä syksy. Ukkosia oli ollut vielä myöhään lokakuussa.

Tuhoisa mestäpalo oli polttanut sieltä kaiket metsät. Tarinoivat ennen, että Konttilan Korvenkylän erään karjamajan ikkunasta ehkä myöhemmän Kotakankaan sivuhaaran Keskitalosta olivat katselleet esteettömästi aina läheiselle Leppijärvelle saakka.

Se oli vuosi 1968, kun koimme säiden suhteen poikkeuksellisia aikoja ja ilmiöitä. Myöhään keväällä satoi huomattavan paljon lunta. Se peitti ja tukahdutti jo orailla olleet viljat. Monet isännät joutuivat uusimaan kevätkylvönsä.

Sinä, vuoden 1968 kesänä lunta alkoi sataa jo varhain lokakuussa. Se jäi pysyväksi lumeksi. Esimerkiksi hyvin harvoin maanviljelijänä virheitä tehnyt korvenkyläläinen Veikko Vesala (1920-2006) jäi odottamaan lokakuussa sataneitten lumien sulamista. Ne sulivatkin vasta seuravana keväänä. Se oli keväällä 1969 Vesalan isännälläkin vaivana, kun piti kyntää keskenjääneitä syyskyntöjä kylvöalustaksi varhaiskeväällä.

Vuoden 1968 lyhyt kesä ei ollut lähellekään hallakesä. Viljat ja heinät sekä perunat kasvoivat hyvin. Kesällä oli jopa muutama viikko tavanomaisia heinäkuun helteitä.

Oiva ja Ferguson

Yrjö Erkki Junttila (1900-1952) osti keväällä 1952 petrooli Ferguson TE 20 Oiva poikansa nimiin. Niinä aikoina piti olla lääninhallituksen myöntämä ostolupa uuden traktorin ostoon. Valtiovalta säännösteli kansalaistensa ulos menevän rahan kulkua. Ostolupa Fergusonille oli saatu Lapinsodassa jalkansa menettäneen puujalkamiehen nimiin.

Ferguson tuli ajamalla Oulusta Tyrnävän Korvenkylän kotiinsa huhtikuun lopussa 1952. Sen ajoi sinne Tyrnävän Keskikylän maitoautomies Veikko Ilmari Pasanen. Seuraavana päivänä kuorma – auto toi Oivalle esimerkiksi noin 10 litran peltiastiassa moottoriöljyä, vajaan 4 litran kanistereissa, gallonoiksi sanottuissa jonkinmoisen määrän myös moottoriöljyjä, polttoaine – ja öljysuodattimia, tuulettimen varahihnoja, pienen säkillisen trasselia, vaseliiniä yms huoltoon liittyvää. Lisäksi autokuormassa tuli silloin ajankohtaisia, tarpeellisia Ferguson merkkisiä äkeitä (trkarhi), kyntöauroja 2kpl (trvältti), rautaiset kitkaketjut, hihnapyörän eli ”remmisiivan” yms.

Puujalkainen sotainvalidi Oiva alkoi myös ajaa Ferguaan jo sille päivälle. Se oli Fergussa huonoa, kun melko raskas kytkin oli Oivan puujalan puolella. Hän oppi painamaan vahvalla kädellään avuksi puujalkansa polvesta. Kytkin alkoi toimia Oivalla Fergussa.

Muhoksella tehtaan töissä ollut Kalervo Junttila kävi asentamassa kotinsa Ferguun ajovalot, työvalon, ns. tyytin eli äänimerkin ja teki siihen muitakin sähkötöitä ja huoltotöitä. Fergusssa oli eri öljyt moottoriin, vaihteistoon ja myös taka – akselistolle.

Ferguson joutui maatöihin jo tulopäivälleen. Ja, se joutui raatamaan kesäisin pitkät päivät, päivästä – toiseen useiden vuosien ajan. Se oli kesäisin sammutettuna vuosia vain välttämättömien tankkaus- ja huoltotöiden ajaksi.

Oivan Ferguson kävi aamuisin viemässä traktorikuorman kyläläisten maitotonkkia Keskikylän maantien varteen. Sieltä ne vietiin Oulun Valiolle kuorma – autokyydillä. Ferguson oli sitten ahkerasti maatöissä aina seuraavaan maidonvientiin saakka. Kuski tosin vaihtui, kun edellisen piti nukkua muuan tunti. Talvisin, kovien lumi – ja pakkastalvien aikana Fergusonin maidonviennin korvasi talon hevonen rekineen.

Se oli käytäntönä niinä aikoina useina vuosina, että traktoreilla tehdyt peltotyöt olivat selvitetty, tehty pois lokakuun loppuun mennessä myös syyskynnöt. Traktorit olivat mukana myös talojen puintitöissä. Puinnit olivat yleensä myös tehty lokakuulle. Kotipuutarhan ja metsien marjat olivat myös poimittu sekä säilötty lokakuulle.

Maataloustraktoreita hankittiin

Traktoreiden kova tarve isännillä alkoi helpottua vasta 1950 – luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Itäblogin maista tuoduilla traktoreilla ei ollut tuontisäännöstelyä. Neuvostoliittolaisvalmisteisia, nelivetoisia, hyviä, väkivahvoja Belarus merkkisiä, dieseleitä, kumipyörillä, perhetiloille soveltuvia maataloustraktoreita kolmipiste nostolaitteilla saatiin ostaa ilman ostolupaa.

Länsituontikin alkoi hiljalleen helpottua. Tosin sieltä annettiin meille ensin vain huonompaa tavaraa: Allgaier, Allis Chalmers, Fiat, Hanomag, Renault, Steyr, Volvo jne. Ensimmäiset raskastekoiset petroolilla käyneet Fordson Majorit olivat myös kovin huonoja. Isännät tekivät hevosilla töitään ja traktori vietti rokulipäiviä.

Tsekkoslovakiasta tuli monien onnellisten isäntäin pelastukseksi konetyöjuhdiksi perhetiloille soveltuvia Zetor 25A ja 25 K merkkisiä dieseltrakroreita. Niissä olivat vahvat kolmipistenostolaitteet ja hyvästä kumilaadusta valmistetut teräsvyörenkaat. Ne tekivät maa – ja metsätöitään luotettavasti silloin lähes ilmaisella dieselöljyllä.

Suomalaisia pikku Valmetteja tuli monien isäntien pelastukseksi ja pienestä koostaan huolimatta väkeviksi, väkivahvoiksi työkoneiksi pelloille ja metsiin. Oli ennen ollut myös hyviä luotettavia suomalaisia Takroja, Tampereella valmistettuja traktreita. Ne olivat ulkonäöltään nättejä ja sopivan kokoisia perhetiloille.

Mutta, valitettavasti Takrat olivat satumaisen kalliita. Sittemmin, meillä suosituksi tullut erinomainen ja tehokas sininen diesel Fordson Major oli hinnaltaan vain puolet suomalaisen Takran hinnasta. Suomeen saadut kumipyöräiset siniset Fordson Major dieseltraktorit olivat maatalous- ja muussakin käytössä erinomaisia – pistämättömiä.

Putte Possu

Kotiteurastukset olivat melko yleisiä vielä vuosisadan 1900 – viimeisen neljänneksen alussa. Joskus 1970 – luvulla alkoi tulla säännöksä kotiteurastuksiin. Suomalainen maatiaissika oli 1900 – luvulla ja varhaisemminkin merkittävimmässä osassa meillä ihmisten lihansyöntiin pohjautuvassa, ihmisten ravintoketjussa.

Pienistä näteistä porsaista kasvoi isoja lihavia, raskaita teurassikoja. Vain suurilla useita karjakoita työllistäneillä taloilla oli emakkosikoja porsaiden tuotantoon. Perheviljelmät ostivat pikkupossuja kasvamaan esimerkiksi Limingan Alatemmeksen lakeuden kuntainliiton omistamasta kunnalliskoti Marttilan suuresta emakkosikalasta ja varhaisemmin Tyrnävän osuusmeijerin Tyrnävän kirkonkylän emakkosikalasta.

Nuo mainitut sikalat eivät olleet kovinkaan kaukana kotiporsaan noutoon esimerkiksi Tyrnävän Korvenkylään. Porsaita saattoi noutaa niistä helposti vähällä vaivalla hevos – tai traktorikyydillä. Toiset ostivat niitä useampia kerralla, mutta ainakin yhden kesäporsaan isännät ostivat keväisin. Eräänä keväänä Oiva kävi ostamassa porsaan Alatemmeksen kunnalliskodista polkupyöräkyydillä. Porsas matkasi uuteen kotiinsa lämpimästi villapuseroihin käärittynä Oivan selkärepussa.

Oiva oli sotainvalidi. Hän menetti vasemman jalkansa Lapinsodassa. Kuntouduttuaan hän alkoi liikkua paljon ja jopa joutuisaan kävellen, hiihtäen, polkupyörällä ja Fergulla sekä myös mopedilla. Myöhemmin hän liikkui paljon henkilöautollaan. Oiva kulki marjastamassa ja sienestämässä. Hän kulki myös haulikon ja/tai luodikon kanssa syksyisin metsästämässä hyvin syöneitä, raskaasti lentäviä metsäkanalintuja.

Hänen metsästämänsä monet kymmenet ehkä sadat mettikanat, peltopyyt, metsot ja teeret olivat suuri ja välttämätön ruokalisä Oivan pienille aina nälkäisille siskoille ja veljille. Oiva asui kotonaan ja ruokki siskojaan ja veljiään niin kauan, kunnes Fergun maidonajot päättyivät. Hän lähti työmieheksi Ouluun ja muiden töihin.

Puttetarinaa

Tunnetussa, usein kaikkialla joulun aikoihin soivassa Juicen ”Sika” joululaulussa se teurastetaan jouluksi. Mutta, monesti ennen vanhaan kotiteurastusten aikaan maatalon kotisika tuli matkansa päähän selvästi aikaisemmin. Ilmat säätelivät pitkälle Putte rievun, kotipossun elinkaarta.

Joskus oli jo lokakuun lopussa kunnolla jäätä, lunta ja pakkasta. Kesäsika teurastettiin oikean talven lähestyessä. Suolaton liha oli terveellisempää, suolatun lihan voittavaa. Hyvää tietysti oli, kun paloiteltu teurassianruho säilyi jäätyneenä, suolaamattomana aitassa tai puodissa.

Se oli oma vaivansa, jos alkaneen talven keskelle tulivat pitkät lauhat. Ruhon paloja joutui suolamaan tai jopa paistamaan pirtin uunissa suurempia määriä. Se ei mennytkään, niin kuin oli ensin ajateltu Puten lihojen kanssa.

Kaikki muuttuu aikanaan. Perusperheille erinomaiksi elintarvikkeiden säilytykseen osoittautuneita pakastearkkuja alkoi tulla markkinoille yleisesti 1970 – luvulla. Niinä aikoina tulivat meille myös monet erinomaiset elintarvikekauppojen possunliha erikoistarjoukset. Taajamien kaupoista myytiin useiden kilojen tuoreita sianlihapaloja tarjouksessa – tosi edullisesti. Ne nähtävästi vähensivät kesäpossujen kasvatusta. Kohtalaisen edullisten broilerien lihain syönnit yleistyivät myös nopeaan. Niitä kasvatetiin valtavan suurissa kasvattomoissa. Tuotiin sitä ulkoakin.

Putte nuorena

Erilaisia kokemuksia ja tilanteita oli Puten elinkaaren aikana. Possuvauvana, nuorena sikalapsi, porsas oli oikeastikin ”kaunis, kuin sika pienenä”. Vanhaan aikaan sikalapset viettivät iloista ja leikkisää elämää turvallisesti sikaäidin eli emakon huomassa.

Usein, ennen vanhaan sikalapsen elämä jatkui kivana ja leikkisänä vielä äitiemakon nisistä lähdettyään. Monesti Limingan Alatemmeksen kunnalliskoti Marttilan sikalasta tullut tullut porsas sai asua muutaman päivän lämpimässä pirtissä. Siisti, tervemassuinen sikapossu nukkui leppoisia, rauhallisia öitään talon lasten kanssa lämpimäin peittojen alla. Sängyssä saattoi joskus olla paljon nukkujia: omia ja kylän lapsia, kissoja, koiria ehkä pentuineen ja myös pari sikapossua. Omia tai naapurin.

Leikkikavereita possuilla piisasi. Oli talon lapsia ja naapureiden lapsia. Ei välttämättä kotipossun elämä huonontunut kesänkään tultua. Se saattoi saada kulkea kesäisillä aurinkoisilla kukkaiskedoilla vapaasti lasten kanssa juosten, kirmaten ja leikkien.

Syksymmällä, kun pieni possu oli jo melko kookas. Tavallisesti se joutui asumaan yksin tai sikakaverinsa kanssa navetan nurkan karsinassa. Lasten kanssa leikkimiset ja juoksemiset niityillä ja kukkaiskedoilla olivat jääneet kesän huveiksi. Joku saattoi rapsuttaa kivasti korvan takaa ja selästä, kun kaatoi ruokaa kaukaloon ja heitti puhtaita olkia vuoteeksi karsinaan. Toivotti sioille – lihomista, kasvamista!

Lahtipäivä

Ne olivat sinäkin syksynä jo pienet pakkaset alkaneet, kun meille tuli veljiä ja joskus myös naapurin serkku Alpo Pasanen teräviksi hiottuine puukkoineen ja pistooleineen lahtiin. Tuntui, että silloin parasta oli meikäläisen ryömiä pirtin sängyn alle piiloon.

Kun, sitten aikanaan katsoin pirtin ikkunasta, niin sianruho oli puulavalla pukkien päällä karjakeittiön edessä. Miehet puuhasivat sen kanssa ruhon puhdistustyössä. Paljon kuuman veden kanssa he kalttaamis – / kollaamistyötään tehden. Kaltattava teurassianruho höyrysi märkää kuumuuttaan säkkikankaiden alla. Taputtelivat sitä pelkin käsin tai mieluummin esimerkiksi ison rautaisen vesikauhan, kuupan pohjalla.

Sitä alkoi jo kohta tohtia mennä katsomaan kyseistä puuhaa. Kalervo oli tavallisesti teurastuspuuhassa ”mestarina”. Toiset olivat hänellä apulaisina. Hän leikkasi jotain pientä makupalaa uteliaalle lahtipuuhia läheltä seuraavalle talon kissalle.

Väärältä vaikuttavaa

Olisiko meidät ihmispolot aikoinaan luotu jotenkin väärin? Kiltimmältä vaikuttaisi, jos olisimme kasvissyöjiä. Lihansyönti on ehkä syntiäkin? Kaloilta revitään onkiessa leuat ja suun seutu rikki. Sekin on ikävää luonnoneläinten väärää kohtelua.

Se on kovasti väärää, että monissa uskonnoissa uhrataan viattomia eläimiä jopa pieniä lintuja. Ikiaikaisten suomalaisten luonnonuskontojen ihmiset saattoivat ehkä tehdä vähemmän ns. syntiä ja kunnioittivat varmaan eniten eläinten oikeuksia.

Arvellaan heidän vieneen eläinten ja kalojen teurasjätteitä joillekin tietylle kiville tai jonkin ikihongan juurille. Ne olivat olleet kuin uhriksi Ukko Ylijumalalle tai muille jumalille, joilla oli nähty olleen kuin oikeuksia tarjottuihin teurasjätteisiin.

Viime sodissamme menetetyn Karjalan, Sortavalan maalaiskunnan Suur – Rytystä sotapakolaisena Tyrnävän Korpeen (nyk. Korvenkylä) perheensä kanssa muuttanut Juho Tolvanen tainnutti teurastettavan sian lyöden sitä kovalla voimalla painavalla rautalekalla otsaan.

Monet isännät ennen vanhaan tekivät siten, että kotiteurastuksessa tainnuttivat teurassian lujalla rautalekan iskulla otsaan. Tavallisesti ja yleisimmin käyttivät siinä puuhassa ampuma – asetta. Pistooli oli varma ja nätti teurassian tainnuttava ase.

Tarinoivat ennen sellaista, että sotapoliisina rintamilla sota – aikana toiminut Juho Tolvanen oli saanut niin syvän vihan aseita ja pyssyjä kohtaan, ettei koskenut niihin enää rauhan tultua.

Lähteitä:

Ahti Pasanen vv. 1897-1970.

Anni Junttila os. Pasanen vv. 1900-1989.

Oiva Junttila vv. 1922-2001.

Kalervo Junttila vv.1927-2014.

Veikko Vesala vv. 1920-2006.

Muistojen tulva; Tarinoita Tyrnävän Korvenkylästä. Toimittaneet: Matti, Erkki ja Esko Alasaarela. Pohjolan Painotuote OY Rovaniemi 2011.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lokakuu

http://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/lokakuu/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/extrat/turku/perinteinenkarjatalous.htm

https://fi.wikipedia.org/wiki/Veri_ruokana

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruska

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kynt%C3%B6

https://riista.fi/wp-content/uploads/2013/04/Mets%C3%A4stysajat-2016_2017_Final.pdf

https://fi.wikipedia.org/wiki/Takra

https://www.ruokatieto.fi/ruokakasvatus/hyva-tavaton-ruoka-ja-tapakulttuuri/nykypaiva-rakentuu-historian-paalle/keittion-koneellistuminen-1900-luvulla

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalainen_muinaisusko

http://lukio.palkane.fi/raamattunet/suom_mui.html

https://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?messageID=3135865

https://www.genealogia.fi/hakem/karjala/karjala31.htm

Tolvanen Juho maanvilj. Rytty
Tolvanen Kaisa emäntä Rytty Tyrnävä Korpi

Avainsanat: , , , , ,

Syyskuun 2017 juttuja

FM Mauri Junttila

 

Erilaisia ilmoja oli ennenkin. Kun, esimerkiksi Temmeksen Haurukylän kansakoulu aloitti syyslukukautensa vuonna 1952 syyskuun kahdeksantena päivänä. Silloin, oli vielä lämmintä. Ilmat saattoivat joinakin päivinä olla jopa helteisiä. Seuraava, vuoden 1953 talvi oli hyvin kylmä. Puhuivat silloin huippukylmistä – 40C pakkasista.

Paljasjaloin

Ennen kuljettiin kesäisin hiekkateillä ja niityillä sekä pelloilla paljon paljain jaloin. Sitä tapaa oli lapsilla, aikuisilla ja vanhoilla ihmisillä. Kun, koulu alkoi syksyisin, ensin kengät tuntuivat puristavilta. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että jalat kasvoivat. Eli kengät kävivät pieniksi kasvaneisiin jalkoihin. Jalkaterät olivat myös tottuneet vapauteen kesän aikana. Siksikin kengät tuntuivat ahtailta ja puristavilta.

Yleistä oli ennen paljasjaloin kulku. Vanhat kuvaukset ja koulukirjat kertovat kuinka esimerkiksi 1800 – luvun tunnettu kansalliseepos Kalevalan runojen kerääjä Elias Lönnnrot oli kulkenut laajassa Karjalassa pitkiä runonkeruumatkojaan paljasjaloin.

Paljasjaloin oli kuljettu ennen kesäisin yleisen tavan mukaan paljon ja kenkien puuttuessa kuljettiin pakosta ilman kenkiä, paljasjaloin. Mutta, niinä 1950 – vuosikymmenen alkuaikoina kaikilla koululaislapsilla olivat kengät, useitakin. Niitä ostettiin kaupasta usein omilla rahoilla, esimerkiksi makeiden meskumarjojen myyntirahoilla. Silloin, 1950 – luvulla, oli jo sitä, että kenkiä ja saappaita oli ostettavissa kaupoista ja ihmisillä oli myös rahaa ostaa niitä.

Muutamat kunnat antoivat syksyisin kumisaappaita koululaislapsille. Vanhempaan aikaan, erityisesti sota – aikana ja heti sen jälkeen kengistä oli ollut paha pula. Niitä ei saanut silloin rahallakaan. Oli pulaa nahkasta, josta tehtiin kenkiä. Ei ollut myöskään kumiteriä työkenkiin. Kaikesta oli pulaa sota-aikana ja sen jälkeen.

Niinä 1950 – luvun alkuaikoina usein koulaisen vaatimaton kenkävarasto olivat yhdet nahkamonot eli hiihtokengät, kumisaappaat ja/tai kumiteräsaapaat, matalat tennarit, joillakin olivat nahkaiset, nauhalliset nätit kävelykengät. Monella koululaisella olivat nahkasaappaat. Niistä ”jatsarit” olivat arvokkaimmat, kauneimmat.

Temmeksen Haurukylässä lapset kulkivat kansakoulunsa kotoa käsin. Joillakin lapsilla saattoi olla pitkiä koulumatkoja. Siellä ei kuitenkaan ollut sitä, kuin oli ollut monissa Suomen erämaakunnissa, että lapset asuivat viikot koulujen asuntoloissa.

Haurukylän kansakoulussa kuljettiin kesällä kävellen. Pyöräily tuli suosituksi vasta vuosikymmenen lopulla. Talvisin koulumatkat kuljettiin aina hiihtäen.

Syksyisin alkavaan koulunkäyntiin liittyvää oli ennen myös se, että maaseudun kesäinen ilo ja mukava eli aitoissa nukkumiset jäivät. Tapa jäi pois syksyltä. Kansakouluun lähdettiin heräten pirtin sängyistä tai kamareiden sängyistä. Siksikin menivät aitan sängyt lapsilta, kun syksyisin aitta alkoi täyttyä puidusta viljasta. Ne veivät alkusyksystä tilan aitoista. Yökylmät tulivat myös aitoissa nukkuvien vaivaksi.

Haurukylän kansakoulu oli kaksiopettajainen. Heillä olivat opetettavina yläluokat ja alaluokat sekä jatkokoululuokka. Oppilasmäärät kasvoivat Haurukylässäkin, kun viimeiset viime sodan jälkeiset suuret ikäluokat tulivat kouluikään. Joutuivat siellä jopa laajentamaan kansakoulurakennusta. Tarinani Haurukylän kansakoulu on ollut lakkautettuna jo kymmeniä vuosia. Niin on käynyt monelle Suomen kyläkoululle. Haurukylän kansakoulu oli aloittanut toimintansa 1920 – luvun alulla ensin vuokralla viereisen Mikkolan talon pirtissä.

Urheillaan

Kansakouluni alkamisvuonna, noin kuukausi ennen koulun syyslukukauden alkua päättyivät siihen astisen Suomen tärkein urheilutapahtuma eli Helsingin vuoden 1952 kesäolympialaiset. Suomi ei ollut silloin enää suurjuoksijoiden maa kaikkien.- suurtenkin juoksukilpailuiden varma voittaja. Juoksijalegenda Paavo Nurmikin oli jo vanhoja miehiä Helsingin olympialaisten aikana.

Huippujuoksijoita Helsingin kesäkisoissa oli esimerkiksi tsekkiläinen suurjuoksija Emil Zatopek. Helsingin kesäkisoista tuli Suomelle kuusi kultamitalia, mutta ne tulivat muista kuin juoksulajeista. Olympialaisista oli niiden aikana meille paljon seuraamista. Televisioiden aikakausi oli silloin vielä hyvin kaukana edessäpäin, mutta radio ja monet lehdet kertoivat Helsingin kesäolympialaisten urheilutapahtumista.

Yleisurheilu oli heti kansakoulun alaluokilta suosittua. Juoksu saattoi olla suosituin urheilumuoto? Oli silloin 1950 -luvun koululaislapsilla mahdollisuus harrastaa monia kenttälajeja kiekonheittoa ja keihäänheittoa. Lentopallo alkoi nostaa suosiotaan. Pesäpalloilu oli edelleen suosittua. Kesälajikilpailuja ja juoksukilpailuja oli jo ensimmäisen päivän sisälle kansakoulun alkamisesta. Talvella hiihdettiin ”veikko hakulisina ja muina superhiihtäjinä” kilpaa usein.

Haurukylän kansakoulu oli lasten ja nuorten kokoontumispaikka kouluaikojen ulkpuolellakin. Siellä harrastettiin usein esimerkiksi lentopalloa. Muina urheilulajeina harrastettiin esimerkiksi keihään – ja kiekonheittoa.

Haurukylän kansakoulun läheisyydessä oli vaatimattoman Temmesjoen melko kookas Niemelän/Hoikkalan törmä. Se oli suosittu mäenlaskupaikka. Siellä voitiin laskea pisimmillään lähes sadan metrin liukuja. Välillä joku katkaisi mäessä suksensa. Mäki oli talven suojakeleillä kova ja liukas. Kipeää teki kaatua jäiselle rinteelle. Tietääkseni siellä ei kukaan katkaissut jäseniään. Koulun hiihtokilpailujen kaikki ladut kiersivä kyseisen törmän kautta. Niitä olivat kilometrin latu ja kolmen ja neljän kilometrin ladut.

Isokosken Altin ja Eeron sekä Mäkelän Sepon kotien luona oli jokitörmässä Möyryn törmäksi sanottu pieni jyrkkä mäki. Siellä oli pystysuraa laskua oli runsas 10 metriä. Se vaati taitoa laskea kaatumatta.

Aapista luetaan

Lukutaito on ihmiselle hyvin tärkeä. Eivät aina kaikki ole osanneet lukea Suomessa. Hyvin kauan Suomessa oli ollut lukutaidottomuutta. Sitä oli ollut vielä 1900 – luvulla.

Kansakoulun tarkoitus oli opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan. Yleistä tietoutta niissä opetettiin myös kuten: luonnontietoa, historiaa ja maantietoa sekä ympäristöoppia. Piirustuskin oli merkittävä taito lasten opetella. Asioiden kuvaaminen piirtämällä on merkittävää ja tärkeää se myös on. Uskontoa ja raamatunhistoriaa oli ennen paljon kouluissa. Kouluilla oli myös sellaisia kivoja mukavuuksia kuin lainakirjasto. Esimerkiksi Santeri Ivalon; Juho Vesainen jne.

Kotiseutuun tutustuttiin ympäristöopin tunneilla. Käytiin koulusta esimerkiksi linja – autoretkellä Oulussa. Haurunkangas kansakoulun vieressä oli mainio sivu lukea Pohjois – Pohjanmaan kangasmaastosta. Lähellä virtasi Pohjanlahteen laskeva pieni Temmesjoki, mikä tarinoi ympäristöstään ja pohjoispohjalaisesta tasankomaiden rauhallisesti virtaavasta lyhyehköstä joesta.

Lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan opeteltiin kuutena päivänä viikossa. Lauantai oli muita lyhyempi koulupäivä. Käsitöitä oli jo ensimmäistä vuodesta. Se oli ensin vain vaatimatonta patalappujen virkkaamista. Haurukylän kansakoulussa oli taitavia puutöiden tekijöitä. Esimerkiksi kansakoululainen Seppo Korkala teki jossain 8-9 vuoden iässä kauniita jakkaroita, joita eivät kyenneet tekemään edes aikuiset miehet.

Haurukylän kansakoulua sanottiin myös Mikkolan kouluksi. Sen tontti oli aikoinaan lohkaistu viereisestä Mikkolan talosta. Kyseistä taloa isännöi Pyhännältä muuttanut maanviljelijä Ville Luttinen. Kansakoulun vieritse kulki nelostie. Se oli 1950-luvun alkupuolella suuren rakennustyön alla. Valtatien linjausta muutettiin monin paikoin. Esimerkiksi entinen Haurukylän kautta kulkenut valtatie nelosie jäi kylätieksi. Haurunkangas muutti muotoaan 1950 – luvulla. Sieltä ajetettiin paljon maa-ainesta uudelle nelostielle. Sinne jäi muutamia suuria uintikelpoisia hiekkakuoppia.

Kansakoulun ohi kulki vanhaan aikaan harvakseltaan ”onnikoita”. Siihen aikaan niissä olivat isot takapuskurit, jotka olivat vaarallisia ”ookauspaikkoja” lapsille. Opettaja kertoi meille tarinaa kahdesta koululaispojasta, jotka olivat ookanneet onnikan takapuskurilla. Heidän kyydistä hyppäämisensä oli epäonnistunut pahoin.

Siihen aikaan käytettiin paljon kippurakärkisiä nahkakenkiä. Pojat olivat jääneet roikkumaan kenkäinsä kärkien kippuroista takapuskuriin. Kuljettaja ei ollut huomannut tapausta. Pojat olivat roikkunet siellä ties kuinka pitkän matkan? Poikain kasvojen etuosat olivat hankautuneet täysin pois karkean hiekkatien hankaamana.

Temmesjokivarressa Haurukylässä oli silloin 1950 – luvulla vesivoimalla toimiva ja vielä käypä pieni puuraaminen Mikkolan raamisaha ja jauhomylly. Joessa oli sillä kohtaa vuolaampi, vetisempi kohta ja lisäksi pieni saari. Ne soivat edellytykset rakentaa kyseiseen kohtaan vesivoimalla toimivat pienet myllyn ja sahan. Ne omisti temmesläinen leskirouva Aune Aura. Kyseiset rakennukset ovat nykyisin museoituja ja ne ovat osa Tyrnävän kunnan Temmeksen kylän kulttuuripolkua.

Ympäristöopin tunneilla käytiin tutustumassa noihin Temmesjokivarren vesivoimalla toimiviin laitoksiin. Puuraamisahalla sahasivat sinä tutusmispäivänämmekin tukkeja lankuiksi ja laudoiksi ja myllynkiviparit myllyssä jauhoivat viljaa. Rouva Aura tarjosi meille pienille tutustujavierailleen kuumaa kaakaota.

Haurukyläläinen Olli Rusila oli rakentanut pienen vesivoimalan tuottaakseen sähköä kotitalouteensa. Siinä oli myös hyödynnetty joen ja sen rannan välistä pientä saarta ja kapean kohdan kautta virtaavaa hiukan vuolaampaa veden virtausta.

Haurukyläläinen Albert Rusila oli löytänyt muutamia ikiaikaisia kivikauden esineitä mailtaan. Niihin saimme käydä tutustumassa eräällä ympäristöopintunnilla. Haurun talon löytöesineet menivät aikanaan Pohjois – Pohjanmaan museon kokoelmiin Ouluun. Temmes oli noussut jääkauden jälkeen merestä nopeampaa kuin alempana sijaitseva Limingan taajama. Siellä merivesi lainehti vielä pitkään.

Haurukylässä on vanha Mouckan talo (nykyisin Isokoskien omistama). Siellä kohteena koululaislapsilla oli esimerkiksi talon vellikellon ihmettely ylhäällä aitan päädyssä. Haurukylän Mouckaa on joskus isännöidyt valtiopäivämies Abraham Schroderus (1690-1775). Temmes oli silloin kuulunut kylänä suureen Liminkaan.

Haurukylän kansakoulun vieressä oli kiva erikoisuus kuten Limingan osuuskaupan sivumyymälä. Sieltä voitiin käydä ostamassa karkkeja. Niitä oli siellä myynnissä monenlaisina laatuina jo siihen maailmanaikaan. Joskus ostettiin kahvipaketti kotiin viemiseksi. Kahvin tiukka säännöstely alkoi rakoilla Helsingin kesäolympialaisten aikoihin.

Myymälänhoitajana siellä toimi yksinäinen, miellyttävä nainen nimeltään Aune Tiensuu. Hän oli moottoripyörän omistava nainen. Olisiko moottoripyörä ollut tsekkiläinen Jawa? Niitä sai silloin kohtalaisen helposti ja ne olivat edullisia, luotettavia, kestäviä, vähäkulutuksesia moottoripyöriä. Hän kävi esimerkisi asioimassa sillä Limingan osuuskaupan päämyymälässä.

Oma erikoisuus keväiseen Haurukylään liittyen oli se, että monet pienet kevytrakenteiset Temmesjoen ylittävät sillat purettiin pois pahimman tulva ajaksi. Lapset kuljetettiin silloin veneillä joen yli. Haurukylän sivukulkevaksi rakennettiin aikanaan ”Lännentieksi” sanottu kylätie. Se lähti Limingasta ja päättyi Temmeksen kirkolle. Se vaikutti helpottavasti paikallisliikenteeseen esimerkiksi Haurukylässä.

Huonosti ja vielä huonommin

Aina ovat koululaislapset nahistelleet, painineet ja tapelleet keskenään. Sitä oli myös Haurukylän kansakoulussa. Nahinat, välituntiriitelyt eivät saaneet osakseen suurempaa huomiota. Ne ohitettiin olan kohautuksin. Ehkä tekivät oikein?

Kovaa verbaalista välivaltaa oli Haurukylän kansakoulussa. Se oli välillä kuin käsin kosketeltavaa. Esimerkiksi koulun ohi kulki pieni kylätie. Tiellä kulki välillä klenkkaavia, nilkuttavia, vaatimattoman näköisiä kylän vanhoja. Koululaislapset räkyttivät heille rakkikoirain tavoin koulun aidan takaa.

Koululaislapset ilkkuivat toisilleen esimerkiksi heikon pukeutumisen, resuisten vaatteiden takia tai heikkojen suksien takia. Esimerkiksi haurukyläläiset Pehkosen Eero, Rusilan Sirkka ja Luttisen Raimo olivat jonkinmoisia arjalaisia, olivat siis meihin verrattuna ylirotua. He mallinsivat II maailmansodan ajan natseja, yli-ihmisiä. Pitivät alarotuna esimerkiksi meitä saman koulun pieniä naapurikylän lapsia. Sekin oli esimerkiksi kuin vikaani, kun isäni kuoli syöpään vain 52 vuoden iässä.

Haurukylän kansakoulun liikuntatunneilla kansakoulupoika Pellikka Veikolla oli tapana pitää jalkapallon peluussa kovia hiihtomonoja. Se oli lapsen oma vika, jos jäi ”haaveileen ja uneksimaan”, potkituttaan Veikolla nilkkojaan.

Länkisääri liikanimen saanut Ruottisen Paavo hallitsi tienpätkää kotinsa ja koulun välillä. Tavanomaisesti hän pieksi minut sille lyhyelle taipaleelle aamuin – illoin. Hänen pieksämisiään pelkäsin. Jouduin elämään kauhun hetkiä häntä pelätessäni.

Aloin laskea yöllä alleni traumaattisten kauhukokemusteni takia. Se ei yksistään piisannut, että Paavo pieksi minut aamuin illoin. Haurukylän talokkaiden vahvaa ja voimakasta liharuokaa syöneet lapset olivat kovia pieremään ja myös kovia valehtelemaan. Erään kerran he panivat pieremisensä minun syykseni. Väkivahva, väkivaltainen Hilkka Tikkanen heitti pelkällä laihalla kauravellillä eläneen pienen Maurin pulpetteineen päivineen luokan nurkkaan.

Jatkuvien väkivaltaisten kokemusten myötä tulin alle laskevaksi pelokkaaksi ja araksi lapseksi. Pelkäsin säikkynä jo omaa varjoani, ennen kuin uskalsin nousta vastarintaan isolle väkivaltaiselle vahvalle Paavolle. Paavo oli aikansa pahiksia.

Silloin säästyin pahoinpitelyiltä, kun kiersin kyseisen tienpätkän kaukaa metsän kautta. Eräänä päivänä kuitenkin nousin vastarintaan. Mistä lienen sanut voimia ja rohkeutta siihen? Sain kaadettua Paavon ja käsittelin häntä tovin kovin ottein. Pieksin hänet pienillä nyrkeilläni. Pahoin piesty Paavo alkoi itkeä suureen ääneen. Sain häneltä sen kurituksen jälkeen olla rauhan. Joskus, Paavo murisi, ärisi ja irvisteli, mutta rauhoittui, kun esittelin hänelle nyrkkiäni, luuvitosta.

Minulle menestys ”Pahis Paavon” nöyryyttämisestä nousi hiukan päähän. Erään kerran päätin jopa kurittaa koulun isoja yläluokkalaispoikia Tolvasen Mattia ja Rotosen Pekkaa. Siihen pölijään yritykseeni ei nähtävästi ollut järkevää syytä.

He pitivät minua itsestään erillään yksinkertaisesti vain painaen vahvalla kädellään päälakeeni. Minä siinä rimpuilin ja heilutin nyrkkejäni. Onnekseni Matti ja Pekka olivat kilttejä, ystävällisiä poikia. Monet kerrat hiihdettiin sittemmin Tolvasen Matin kanssa iloisesti rupatellen koulusta kotiin Mikkolan tien kautta.

Haurukylän kansakoulussa oli joitain nättejä naisopettajia. Tietenkään ei heitä minulle sattunut opettajiksi. Esimerkiksi Eeva Limingoja oli niitä vähemmän kaunita naisia, rumia. Samoin Hilkka Tikkanen. Lisäksi hän oli häijy ja puolueellinen.

Vuosina 1957-1958 siellä oli opettajana opettajaseminaarin käynyt reipas, ystävällinen ja kiltti nuorimies Pasi Saari. Hän ei ollut ruumiillisen kurin kannattajia. Aloin saada hyviä todistuksia ja pääsin pyrkimään oppikouluun. Mukavaa oli sinne mennä kouluun. Siihen aikaan pyrittiin keskikouluun. Kirjalliset kokeet olivat niihin heti kesäkuun alusta.

Oli Tyrnävän keskikoulussa kookkaita raskasnyrkisiä poikia, mutta minusta oli tullut kovin ketterä. Väistelin helposti nopeatkin iskut ja iskin nopeasti takaisin. Niinä aikoina myös ns. Karate kulttuuri oli nostamassa päätään. Tyrnävän keskikoulussa muutamat isot pojat iskivät tiilikiviä poikki pelkällä nyrkiniskulla.

Harmi, kun ei silloin Tyrnävällä sattunut vastaan nyrkkeilyn tai painin valmentajaa. Ehkä olisin jossain elämäni vaiheessa ollut peräti maailmanmestari painisssa tai olympiavoittaja, samoin nyrkkeilyssä?

Paremmin Temmeksen Haurukylään liittyvään tarinaani voinee laittaa myös jotain muuta Temmekseen liittyvää. Esimerkiksi Anders Louet (k. 1809) oli ollut temmesläinen itseoppinut kirkonrakentaja ja paljon matkustellut rakennusmies. Tarina kertoo, että hän oli tuonut matkoiltaan vaimokseen kuninkaan, alkujaaan vestmandilaisen kamarineidin neiti Oijeströmin. Hänen kuoltuuan Louet oli tuonut Tukholmasta kuninkaan kamarineidin neiti Montcomeryn uudeksi vaimokseen. Hän oli matkannut vaunuissaan Temmeksen Koskelankylään. Tarina kertoo, että siellä tämä uusi puoliso oli sanonut, että ”Tuokaa raanua, tuokaa raanua, en minä voi paljaalle maalle astua”.

Lähteitä:

https://almanakka.helsinki.fi/fi/julkaisut/kalenteri-vuodelle-2017.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Syyskuu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_L%C3%B6nnrot

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1952

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansakoulu

http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/kouluhistoria/kansakoulusta_peruskouluun

https://tyrnavanhaurukyla.wordpress.com/tag/temmes/

http://www.rantalakeus.fi/uutiset/fortum-suunnittelee-oulun-seudulle-suomen-monipuolisinta-ja-suurimpiin-kuuluvaa-materiaalien-kasittelykeskusta-6.703.237846.67e0a3b2b5

http://kuntabongari.blogspot.fi/2010/07/372-temmes.html

http://archi

ve.is/MO8B

https://www.geni.com/people/Abraham-Schroderus/6000000020529690810

http://historianet.fi/kulttuuri/urheilu/kuinka-vanha-laji-karate-on

http://www.meidokan.net/seuran_esittely/materiaalia/opas/

Kuvassa temmesläisen Hannes Pehkosen kehittämä ja keksimä Temmeskaivuri

 

Mauri Junttila kansakoulun alaluokkalaisena Temmksen Haurukylän kansakoulussa

Avainsanat: , , , , , ,

Tarinointia elokuussa 2017

FM Mauri Junttila

Elokuu on myös kesäkuukausiksi laskettavia. Silloin normaalikesinä on vielä lämmintä, joskus jopa helteistä. Elokuussa alkaa elonkorjuu. Siitä elokuu on saanut nimensä.

Viljankorjuut ovat muuttuneet erilaisiksi leikkuuupuimureilla tapahtuvan puinnin myötä. Nykyisin, hyvien olosuhteiden ja suotuisten kasvukausien vallitessa monilta paikkakunnilta vilja on puitu pois jo elokuussa. Aikainen viljankorjuu johtuu viljan jalostuksesta lyhytaikaiseksi. Puimureilla puitavat viljat ovat aikaisia lajikkeita.

Leikkuupuinti muutti maaseudun ilmettä ja kuvaa. Ruis – ja muut kuhilaat sekä viljaseipäät jäivät pois pelloilta. Talot alkoivat rakentaa viljankuivaamoita. Ensin ne olivat vaatimattomia lavakuireita pihapiireissä. Ajan myötä viljankuivaamot muuttuivat suuriksi siilokuivaamoiksi. Niiden vieressä seisoo suuria viljasiiloja.

Ennen vanhaan viljaa alettiin niittää sirpeillä ja viikatteilla kuivattavaksi kuhilailla ja seipäillä elokuussa. Tavanomaisia viljoja olivat kaura, ruis ja ohra. Vehnääkin oli etelä – Suomessa. Viljaa hangottiin viikateniiton jäljiltä myös seipäille kuivumaan. Ruis sidottiin lyhteiksi ja ne ladotiin kuhilaille. Kuhilaita seisoi säännöllisissä riveissä pelloille. Sanottiin myös, että ”laitetaan jalalle”, kun tehtiin ruiskuhilaita pelloille.

Yksi ruislyhde taiteltiin keskeltä. Se laitettiin ylimmäiseksi suojaamaan muuta kuhilasta vesisateilta. Se oli kuin hattu suojana kuhilaalla. Jotkut isännät sitoivat myös kauraa ja ohraa lyhteille ja kuivasit ne pelloilla kuhilailla tai ladottuna seipäille.

Niitettyä ja kuhilailla kuivattua viljaa kerättiin pelloilta hevospelein riiheen puitavaksi. Riihet olivat lämmitettäviä. Joillakin isännillä sama rakennus saattoi toimia sekä riihenä että saunana.

Viljat kuivuivat edelleen lämmitettävässä riihessä. Niistä tuli riihikuivia. Riihessä lyhteiden tähkäpäitä hakattiin varstoilla. Siten saatiin puitavat jyvät irti niistä. Epäpuhtaat jyvät puhdistettiin töryistä ja ruumenista esimerkisi viskaten. Sitten, jäljelle jäi aittaan vietäväksi vain puhtaita riihikuivia, riihentuoksuisia jyviä.

Oljet kerättiin tarkoin talteen. Kokonaisina, pitkinä säilyneet rukiinoljet olivat raaka-ainetta olkipatjoihin makuuaitoissa, pirtin sängyissä tai kamareissa. Kokonaisista oljista sommitellut jouluhimmelit ovat myös ikivanhoja koristeita. Olkipatjoihin vaihdettiin uudet oljet esimerkiksi juhannukseksi ja jouluksi. Entiset patjaoljet käytettiin joko karjan suun kautta ruokana, kuivikkeina tai suoraan navetan tunkioon.

Olkea käytettiin talven mittaan karjasuojissa myös lehmien ja muiden nautojen sekä hevosten ravintona, ruokana. Olkea käytettiin myös lehmien ja hevosten alla suojaamaan alustan epämukavuuksilta ja kovuudelta.

Makuualusta oli puhtaampi ja miellyttävämpi navetta – ja tallieläimille, kun siihen laitettiin puhtaat uudet oljet. Heiteltiin olkea kuivikkeeksi myös sikojen karsinaan. Lampaiden karsina tarvitsi talven mittaan olkea kuivikkeeksi. Eläinten hyvinvoinnista ja puhtaudesta huolehtimisessa karjasuojissa oljet olivat siis tärkeässä osassa.

Maatalouden alkaessa ennen vanhaan 1900-luvun aluilla hiljalleen koneellistua, jyvät alettiin erottaa puitavista viljan tähkistä puimakoneilla. Niitä oli sanottu ”ryskyiksi”. Voimakoneina niillä oli toimiut höyryllä toimivia painavia, kookkaita lokomobiileja.

Oli puintipaikoilla ollut myös polttomoottorikäyttöisiä maamoottoreiksi sanottuja koneita. Niitä oli ollut esimerkiksi yksitahtinen, muutaman hevosvoiman tehoinen yksisylinterinen Olympia tai Wickström maamoottori. Puimakoneina 1950 – luvulla oli ollut puisia, puurunkoisia Teijon Tarmo ja Esa puimakoneneita.

Viime sotien jälkeen esimerkiksi Tyrnävän Korvenkylän Junttilan Erkillä oli ollut puimakoneena Teijon Tarmo. Voimakoneena sille oli ollut petroolikäyttöinen yksisylinterinen suomalainen Wickström. Korvenkylän puimaosuuskunnalla oli samanaikaisesti ollut petroolikäyttöinen Olympia maamoottori ja puimakoneena heillä oli ollut keltainen Esa. He puivat viljansa siten, että kiersivät koneineen puimassa puimaosuuskunnan taloissa vuoronperään. Se tarkoitti, että puimapaikoilla oli kunnolla väkeä. Väkeä tarvittiinkin paljon puimakoneaikaan.

Maamoottoreissa oli käytössä myös ns. kuulamoottoreiksi sanottuja. Niissä ei ollut sytytystulppaa, vaan sylinterin vahva rautalaki kuumennettiin puhalluslampulla tulikuumaksi. Kova paine ja sylinterin yläosan kuumuus sytyttivät polttoaineen. Moottori alkoi käydä ja tehdä työtään nöyrästi, kun se käynnistettiin riuskasti pyöräyttäen hihnapyörästä.

Vanhaan aikaan, kun viljaa puitiin riihessä, puinti saattoi kestää alkutalveen. Eihän enää oikeasti ollutkaan kiireitä, kun vilja oli turvassa kuivassa riihessä.

Osa isännistä saattoi kunnostaa, silloin jossain riihen puintien välissä, jopa peltojaan ennen peltojen lopullista jäätymistä. Tai keräiltiin pelloilta talteen viimeiset herneet, kaalet, perunat, porkkanat, punajuuret, nauriit, lantut, sipulit jne. Riihen puinti saattoi olla välillä jopa tieten tahtoen keskeytyksissä tärkeiden syystöiden takia.

Se oli vanhaan aikaan syksyisin merkittävä tapaus, kun saatiin uutta viljaa ja sen myötä saatiin uutispuuroa tai esimerkiksi pohjoispohjalaista uutisrieskaa. Ohra on ollut kautta aikain Suomen eniten viljelty viljakasvi. Sitä on käytetty paljon karjanrehuna lehmille, sioille ja myös hevosille, vaikka kaura on parempaa hevosille.

Ohran käyttö mallasohrana on myös ikivanha asia. Mallasohra on ollut oluen raaka-ainetta kautta aikain. Kotona valmistettu olut kävi vanhaan aikaan kuin rahana talonpojille. Ruokajuomana olut on ollut tärkeää säilyvyytensä takia pitkän historian ajan. Esimerkiksi armeijat ja laivaväki maksoivat osan palkoista oluella.

Ohrajauhoista leivottu pohjoispohjalainen ohut, lähes läpinäkyvä peruna-ja maitorieska ovat maittavaa perinneruokaa. Ohrasta saadaan maukasta uunipuuroa. Kauran viljely oli välillä vähäistä, kun perheviljelmät luopuivat koneellistuessaan hevosistaan. Kauraleipä, kaurapuuron lisäksi on nykyajalle nostamassa suosiotaan.

Viljojen puinneissa oli esimerkiksi1950-luvulla erilaisuuksia. Toiset isännät keräsivät pelloiltaan viljaa talon pihapiirin varta vasten rakennettuun suureen makasiiniin, elosuojaan. Puimakone seisoi siellä päivästä-, viikosta toiseen moottoreineen samassa paikassa ahkerassa puintityössä. Oljet ja ruumenet lensivät lietson pitkän vanerisen tai peltisen torven avulla kauas samaan kasaan odottamaan myöhempää käyttöä.

Oli ennen yleisesti myös sitä käytäntöä, että puimakone moottoreineen siirrettiin pelloilla vainiolta toiselle. Puitiin vainio tyhjäksi ja sitten siirryttiin toiselle vainiolle.

Leikkuupuimureiden yleistyessä viljanpuintiin tarvittava työväki vähentyi. Viljaa on puitu, kuivattu ja käsitelty irtoviljana jo kymmeniä vuosia. Yksikin mies kykenee hoitamaan laajat puitavat vilja – alueet, kun vilja käsitellään irtoviljana.

Uusien lyhytaikaisten viljalajikkeiden ja nykyaikaisten viljankuivaamoiden sekä suotuisan kesän myötä esimerkisi ohran leikkuupuinti voi alkaa elokuun puolivälissä. Peltoviljojen puinnit ovat nykyisen koneellistuneen maatalouden aikana olleet ohi jo ennen elokuun loppua. Vehnät ja rukiitkin ovat silloin puitu pois pelloilta.

Elokuun töitä oli ennen ruismaiden kunnostamistyöt. Ruismaan sarkaojat lapioitiin tai aurattiin konevoimin huolellisesti puhtaiksi. Lapiolla pelloille heitellyt heinäiset turppaat pienittiin ns. ojakirveillä, samoin koneaurauksen tuomat ojamaat käsiteltiin hienontamalla ne. Ns. ojakirveet olivat terältään pitkänomaisia, sapelia muistuttavia rautaisia työkaluja varustettuna pitkällä puuvarrella.

Ruismaille ajettiin esimerkiksi vanhojen jo lahoamisensa aloittaneiden, edellisten syksyjen peltojen puintipaikkojen olkiläjien jäännöksiä. Ruis, jota viljeltiin oli syysruista. Sitä kylvettiin syyskuun alussa. Ruismailla oli kaunis vihreä laiho, ennen talvea. Ruista sanottiin ennen rahakasviksi. Ruisleivän syönti oli ennen yleinen tapa Suomessa.

Melkein luomuviljelyä oli maanviljelys vielä 1950 ja 1960 luvuilla. Kaupasta ostettavia väkilannotteita, apulantoja oli toki vapasti ostaa ja käyttää. Mutta, esimerkiksi karjanlanta hyödynnettiin tarkoin. Peltojen puimapaikkojen vanhat lahoamisen aloitaneet olkikasat levitettiin lannaksi ruismaalle. Niiden lahoamista joudutettiin joskus seikoittamalla niihin karjanlantaa.

Tyrnävän Korvenkylän Junttilan Oivalla oli useana 1950-luvun kesänä apulaisena, kesälomalainen, Muhoksen Tiilitehtaalla työnjohtajana työskennellyt Olavi Pasanen. Olavi piti kesälomaa välillä elokuussa. Joinakin seiväskuivattuksen ja pienikokoisten peltoheinälatojen kesinä heinäteon loppumiset tosin menivät elokuulle.

Olavi oli silloin hyvä apu heinätöissä maanviljelijä serkulleen Oivalle. Iltaisin he kertoivat keskenään paljon esimerkiksi sotajuttuja tai juttelivat muuen vanhoista mielenjääneistä asioista. Päivisin he kunnostivat esimerkiksi ruismaata monena kesänä.

He tupakoivat paljon silloisen yleisen tavan mukaan. Erään kerran uunin reunalla kotipirtin tapahtumia seurannut talon pirttikissa pökertyi tupakansavuun ja putosi kolahtaen lattialle. Putosi pirtin lattialle. Tavallisesti kissa tulee uunin päältä hiljaa ja huomaamattomasti. Ei kissalle onneksi tullut vaurioita siitä pankolta tippumisesta.

Molemmat mehet lopettivat tupakointinsa sittemmin, kuin sitä myöhempinä aikoina paljon tehtiin. Olavi Pasanen oli ollut jatkosodasssa sissinä. Hän oli ollut mukana tarunhohtoisissa kaukopartioissa. Heillä oli partioseikkailuja esimerkiksi kaukana Arkangelin ja Muurmannin radoilla ja muualla laajoissa itä – Karjalan erämaissa.

Poimitaan marjat talteen

Sadonkorjuut marjojen suhteen alkaa jo heinäkuussa. Pohjoisen herkku hilla eli lakka kypsyy poimittavaksi valoisilla soilla jo heinäkuussa. Sekä luonnonvaraiset että viljellyt mansikat ovat poimittavia jo heinäkuussa. Puolukkaa, ehkä eniten Suomessa poimittua ja syötävää marjaa alkaa löytyä poimittavaksi elokuulla.

Vanhassa Tyrnävän Korvenkylässä oli ollut hyviä marjamaita. Hillaa oli paljon jo kylän vieressä entisellä Sipolan rämeellä. Tai sitä löytyi kylän toiselta, Temmeksen Haurukylän puoleiselta reunalta, kunnalliskoti Marttilan metsäsaroilta. Vuosina 1953-1955 kuivatun Leppijärven ympäristö oli ennen hillojen aarreaitta.

Löytyi Järvi-, Leppinevalta myös karpaloa. Leppijärven lähi kankailla Järvikankaalla, Kotakankaalla ja Teerikaarroilla kasvoi paljon puolukkaa. Mustikkaa löytyi varjoisten korpimaiden varjoista myös. Vuosina 1953 – 1955 työttömyystöinä kuivattu Leppijärvi on vesitetty uudelleen viime vuosisadan lopussa eli 1990 – luvulla.

Korvenkylän lapset poimivat ahkerasti kylän monien niittymaiden ojien reunoilta 1950-luvulla mesimarjaa eli meskua. Se oli silloin rahakasvi. Lapset saivat uusia kenkä-, vaatevarastojaan meskurahoilla. Tai käytiin elokuvissa Tyrnävän kirkonkylän ”Sikalassa”. Siellä oli vanhaan aikaan elokuvia jopa kolme kertaa viikossa.

Suomalaisten suosikkia ”Tuntematon sotilas” elokuvaakin näytettiin entisessä Tyrnävän osuusmeijerin sikalassa – uusiokäyttöön otetussa ”Valistustalossa” kohta ilmestymisensä jälkeen. Elokuvasta oli tehty kopioita suuret määrät levitykseen ympäri Suomea. Elokuvan saama suuri suosio oli osattu ennakoida oikein.

Muita luonnonmarjoja kuin meskuja Korvenkylän koululaislapset eivät juuri poimineet myyntiin. Mesku oli ennen ollut tärkein rahamarja koululaisille. Muiden luonnonmarjojen hinnat olivat esimerkisi 1950 – 1960-luvuilla olleet alhaisia ja kesäisin maataloissa oli paljon muuta maanviljely – ja sadonkorjuutyötä. Lapset joutuivat osallistumaan täysipainoisesti kotitalon kesä – ja sadonkorjuutöihin.

Korvenkylän kouluaislapset poimivat hillaa eli lakkaa, mustikkaa sekä puolukkaa kesäisin valtavasti omaan käyttöön. Oli järkevää poimia ravintorikkaita, terveellisiä metsämarjoja mahdollisimman paljon omaan pöytään kasvavien, aina nälkäisten lasten vatsain täytteeksi. Luononmarjat olivat ilmainen ravinnon – ja ruuanlähde vähävaraisille suurille lapsiperheille.

Pihlajat notkuivat marjoista toisina syksyinä ja talvina. Pihoilla oli pihlajia. Oli niitä muuallakin. Pihlajanmarjoja ei juuri keräilty 1950 –1960 – luvuilla kotikäyttöön. Välillä ne ovat olleet suositumpia ja niitä on keräilty talteen syöntiin ja säilöntään. Muuan suomalainen karamelli, makeinen oli ennen pihlajanmarjoilla maustettu.

Siihen, etteivät pihlajanmarjat olleet suosittuja vaikutti se, että oli saatavilla paljon muuta maukkaampaa esimerkiksi hillaa ja meskua. Pihlajanmarjat eivät ole erityisen maukkaita. Mutta, eivät ne jääneet mätäneenkään. Pikkulinnut syövät talven aikana niitä. Hyväähän on pikkulintujenkin saada syödä massut pullolleen marjoja.

Tavanomaisia olivat pitkän pimeän talven aikana päivittäiset kiisselit, marjakeitot ja – mehut. Marjoja syötiin myös keittämättä. Hirsiaitasta talvella haetut jäiset survotut puolukat tarvitsivat sulattuaan vain hienoasokeria päälleen. Jotkut sanoivat kyseistä marjamössöä – huupaksi. Toiset laittoivat marjamössöön myös hiukan ruisjauhoja. Se oli siten valmistettuna valmista syötävää. Korvenkylässä oli lapsirikkaita perheitä. Metsämarjoja käytettiin satoja litroja perhettä kohden pitkän talven aikana.

Se oli syyskesällä suuri työmaa, kun säilöttiin marjoja. Puolukat pyrittiin poimimaan kuivina. Niistä puhdistettiin roskat pois. Eräs tapa oli, että ulkona mieluummin tuulisella säällä, yksi nousi pöydälle tai tuolille ja kaatoi pihalle levitetyn lakanan päälle marjasankon mahdollisimman korkealta. Tuuli vei roskat lakanan ulkopuolelle.

Puolukat säilyivät hyvin survoksena puusaavissa viileässä hirsiaitassa. Niitä säilyi myös kokonaisina kuivina, puhtaina aitassa puusaavissa. Sieltä puolukoita haettiin tarpeen mukaan. Hillat eli lakat säilöttiin sokerin kanssa lasisiin astioihin, samoin mustikat. Kotipensaissa kasvaneet mustat – ja punaiset viinimarjat keitettiin ja sitten vain lasiastioihin ja lasipulloihin talven varalle. Joskus kävi, että säilöttyihin lasitölkkeihin ja pulloihin tuli hiukan hometta marjamassan päälle.

Entiset Tyrnävän korvenkyläläiset veljekset Kalervo ja Oiva Junttila innostuivat metsämarjojen poimintaan uudelleen 1970 – luvulla. Kalervolla saattoi joskus olla kaverina hänen Muhokselle nuorena muuttaneen Helvi serkkunsa muhoslainen aviomies Reino Kylmänen. He kulkivat marjassa autoillaan. Ajelivat voileipäeväiden kanssa, joskus jopa satojen kilometrien päähän esimerkiksi Manamansaloon tai kauas Rantsilan Kärsämänkylän taakse jopa Kestilaan saakka. Oiva kulki monena kesänä marjareissuillaan kaukana Lapissa, Vieno vaimonsa siskon Kittilän hillasoilla saakka.

Oli Kalervolla marjakavereina välillä myös hänen lähinaapureitaan, sukupolven tai jopa kaksi häntä nuorempia miehiä. He tekivät aamulla ravitsevat voileipäeväät reppuihinsa ja autoilivat kymmenien kilometrien päähän esimerksi Utajärven tai Ylikiimingin suurille marjamaille. Usein, he olivat marjareissuillaan pitkän päivän.

Oiva käytti marjanmyynti rahojaan lomamatkoihin Turkkiin. Kalervo ei ollut laisinkaan kiinnostunut ulkomaista. Hän mieluummin kierteli autoillen Suomessa. Marjanpoiminta innostus heillä alkoi ehkä siksikin, kun luonnonmarjojen hinnat nousivat rajusti 1970 – luvulla ja heillä oli hyvät autot, joilla kulkea. Marjanpoiminta innostus oli niinä aikoina suurta. Monet sitä harrastivat.

Monet esimerkit vaikuttivat ehkä myös marjanpoimintainnostukseen? Muhokselle oli vanhaan aikaan tullut ns. venepakolaisia Vietnamista. Ketterinä, nopsakinttuina he kulkivat marjastamassa metsissä ja soilla. Tavanomaisesti he tulivat iltapäivällä tai iltasella takaisin metsistä näyttävän näköisten, suurisaavisten marjalastiensa kanssa tien varteen. Kohta he matkasivat marjainsa kanssa Ouluun marjanostajain luo.

Kalervokin oli nähnyt marjanvientireissuillaan Ouluun, kuinka venepakolaiset veivät suuria metsämarjalastejaan Ouluun marjanvälittäjälle. Ja, he saivat niistä suuria rahasummia hetimiten käteensä – kourat täyteen. Marjakauppa oli silloin lähes 50 vuotta sitten luotettavaa käteiskauppaa.

Erikoisuutenaan marjainpoimintaan liittyen voi kertoa, että 1950-luvulla Temmeksen Haurukylän kansakoululaiset poimivat marjoja koulun varastoon, koululasten syödä niitä talvella. Ruokatunneilla syötiin poimistamme puolukoista keitettyä marjapuuroa. Kansakoulut alkoivat ennen syyskuussa. Kansakoulun marjainpoimintatalkoot olivat pian syyskuun alusta. Puolukoita ja poimittiin koulun välittömästä läheisyydestä.

Elokuussa on usein vielä kovastikin kesää, mutta merkkejä on lähetyvästä syksystä. Pääskysiin liittyvä sanonta ”Laurilta (10.8.) laumaan ja Perttulilta peräti pois” enteilee syksyn tuloa. Paljon oli pääskysiä Korvenkylässä vielä 1970-luvulla. Tavanomaisesti elokuun puolivälissä oli suuria laumoja parveilevia pääskysiä visertämässä sähkölangoilla. Ne olivat täpötäynnä pääskysiä. Lieneekö ollutkaan kuinka paljon niitä sähkölangoilla? Siellä ne olivat langoilla ja juttelivat pääskysten kielellä tulevavasta syysmuutosta.

Lähteitä:

Oiva Junttila (1922 – 2001) ja Kalervo Junttila (1927-2014).

http://www.arktisetaromit.fi/fi/arktiset+aromit/marjat/sadon+kypsyminen/

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4il%C3%B6nt%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sadonkorjuu

https://www.youtube.com/watch?v=yr2zj0OEhBg

http://www.kaleva.fi/juttutupa/tiede-ja-luonto/laurilta-108-laumaan-perttulilta-perati-pois/2777896

http://www.martat.fi/marttailu/marttailunurkka/laurinp-iv-st-mieleen/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/puhdistus.htm

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/elonkorjuu.htm

http://www.virtuaali.info/opetusmaatilat/index.php?tila_id=1&ohjemappi&kategoria_id=288&kortti=2939

sirppi ikiaikaisessa korjuutyössä

niittosirppi

viikatteen teroitus postimerkki vuodelta 1946

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Heinätyö tarinaa

FM Mauri Junttila

Kuivaa heinää tarvittiin ennen paljon. Sitä söivät lehmät, lampaat ja hevoset. Raskaita maalaistalon töitä tehneet hevoset tarvitsivat erityisen paljon heinää. Hevosia pidettiin tärkeimpinä kotieläiminämme 1970 – luvun alkuun saakka.

Heinää tarvitsivat paljon maaseudun monet työhevoset. Heinää tarvitsivat myös kaupunkien ja taajamien vuokra – ajurien eli vossikoiden hevoset. Kulkemiset olivat ennen hevosten varassa. Monilla kaupunkilaisilla tai taajaman ihmisillä oli ennen ollut oma ratsu. Sillä liikuttiin ennen autojen ja junien tuloa – paikasta toiseen. Kuivaa heinää siis tarvittiin hevosten ruuaksi.

Heinää keräilemään

Heinä kotieläimillemme oli ennen kauan vain vapaasti luonnossa kasvanutta vähäravinteista luonnoheinää. Sitä koottiin sekä järvien että jokien rannoilta ja myös suurilta heinäisiltä soilta sekä metsäniityiltä haravien viikatteiden avulla.

Ihmisiä meni vanhaan aikaan heinäntekoon painavat tuohikontit selässä ja viikatteet sekä haravat olalla tai kainalossa. Tuohikonteissä oli mukana paljon ruokatarpeita. Mukana oli myös muuan vaatekappale suojaksi koleiden öiden varalle. He nukkuivat heinätyömaillaan niittysaunoissa tai jopa pelkän taivaan alla, maaten kedolla heinäkasassa suojassa yön koleudelta ja itikoilta.

Kuuluisan, aluiltaan savolaisen ruoka-aineen ”kalakukon” arvellaan syntyneen siksi, koska limpussa on mukana paistettuna ja leivottuna tärkeimpiä raskasta työtä tekevien ihmisen tarvitsemia ruoka – aineita säilyvässä muodossa niitylle. Limppu oli ravitsevaa leipäainesta ja sisälsi joko kalaa tai possunlihaa.

Kuiva heinä korjattiin suurimmassa osassa Suomea pääosin heinäkuussa. Sitä korjattiin kotieläinten pitkään talviruokintaan – seiväskuivan heinän hyvän säilyvyyden takia. Ravintopitoista ja ravitsevaa oli hyvin seipäillä kuivunut heinä.

Heinäkuussa heinäsato oli valmista korjattavaksi. Niitot ja seivästykset alkoivat kohta juhannukselta. Heinäkuussa oli tavallisesti vähiten vesisateita ja eniten aurinkoisia poutapäiviä. Siis otollista aikaa heinätöihin! Joskus, hyvinäkin kesinä saattoi vesisade heikentää heinäsatoa tai jopa pilata sen.

Viljeltävä peltoheinä muuttui satoisaksi, tuottoisaksi ja ravinnerikkaaksi kotieläinten ravinnoksi yhdysvaltalaisen maanviljelijä Timothy Hansonin jalostaman timotein myötä. Timoteita alettiin kasvattaa USA:ssa jo kaukana 1700 – luvulla. Timoteistä tuli aikaa myöten tärkein heinäkasvi esimerkiksi meille Suomeen. Timoteitä kasvatetaan edelleen kaikkialla maassamme.

Eräiden entisten korvenkyläläisten heinätöistä

Se oli silloin eräs 1930 – luvun lämmin kesä. Niinä aikoina oli pitkä lämpimien kesien kausi. Vehnänviljely levisi kauas pohjoiseen aina Tyrnävälle ja sivu siitäkin. Tyrnävälle rakennettiin pohjoisessa harvinainen vehnämylly.

Niinä aikoina nuoressa Suomessa oli voimakasta eteenpäin menoa, mutta samalla oli myös pahaa taloudellista ahdinkoa, taantumaa. Surkea pula-aika oli silloin elettävänämme ja vaivanamme. Siitä on luettavissa esimerkiksi Kairanmaan kirjailija Pentti Haanpään ”Isännät ja isäntien varjot” romaanista.

Sinä, 1930 – luvun tarinamme eräänä päivänä elettiin lämmintä heinäkuuta ja heinätyöt olivat täysillä päällä. Ahkeroitiin kotiemme heinätöissä. Työhullu Junttilan Erkki hankosi koneen lailla heiniä seipäille. Muut yrittivät seurata esimerkkiä. Niitettiin hevosten voimia tarvinneilla äänekkäästi raksuttavilla niittokoneilla heinää poikki, ja sitten hangottiin niitä kuivumaan heinäseipäille.

Niemelät ja Junttilat olivat sinä heinäkuisena 1930 – luvun päivänä ahkeroimassa muiden korvenkyläläisten tavoin heinätöissään kyläaavalla parinsadan metrin päässä toisistaan. Heidän heinäpeltojen välissä oli saman kyläläisen Keskitalon (Ahti Pasanen) peltoa. Heillä oli silloin sillä kohtaa viljaa kasvussa, mutta Keskitalon väki oli sinäkin päivänä heinätöissä hyvin lähellä.

Paljon oli työtä kesäisistä heinätöistä. Esimerkiksi Niemelässä oli niittyheinän niittoa, seivästämistä ja korjuuta noin kahdenkymmenen hehtaarin alalta. Junttilassa oli heinänkorjuuta lähelle samalta pinta – alalta. Junttilan Erkillä oli silloin myös vuokramailla heinää muutamia hehtaareja.

Niinä 1930 – luvun vuosina tehtiin heinää myös myydäkseen sitä kuivana heinänä sitä tarvitseville talvella. Tavanomaisesti talojen isännät tekivät heinäkauppaa saadakseen rahaa, tuloja. Esimerkiksi Ouluun meni talvisin heinäkuorma toisensa jälkeen rekihevosten vetäminä.

Joskus kävi jollekin isännälle siten, että heinäkuinen ukkosmyrsky sateineen hajoitti juuri hangotut heinäseipäät. Syyti ne pitkin peltoa. Jouduttiin ostamaan vahingon jälkeen heinät karjalle kylältä tai naapureista.

Heinällä on ollut rahallista arvoa iät ajat. Esimerkiksi kaukaisessa Henrik piispan surmaballadissa kerrotaan, kun piispa Henrik Pyhä kulki Suomessa noin vuonna 1155. Hän käski renkiään hakea Köyliönjärven Lallin talosta heiniä rekeen ruokien lisäksi. Hän käski rengin heittää pennejä tilalle.

Silloin elettiin rauhaisaa1960 – lukua, kun Pohjois – Norjaan meni paalattua heinää ja olkea monin suurin rekkakuormin. Norjalla alkoi olla läjäpäin öljy-ja maakaasumiljardeja. Niitä käytettiin myös Ruijan rantojen maatalouden kehittämiseen ja erityisesti lypsykarjojen ylläpitoon, siellä heikkotuottoisilla alueilla. Lehmät antoivat siellä maitoa täysin ostorehujen turvin.

Silloiset ”Korven Erkin”, Junttilan Erkin heinävuokramaat olivat Temmeksen Haurukylän Mikkolan talon maita. Niitä sijaitsi Korvenkylän kyläaavan reunassa heti Mikkolan tien alkupäässä kohta Kaikkosen jälkeen. Useiden hehtaarien niittyjä oli kaksi vierekkäin. Toinen niistä on metsittynyt kymmeniä vuosia sitten. Mikkola ja jokivarren saha/mylly olivat niinä 1930 – luvun aikoina ylitemmesläisen kauppias, maanviljelijä Juuso Junttilan (vpi) maita.

Temmeksen Haurukylän Mikkolan talo siirtyi muutamia kymmeniä vuosia niitä tapahtumia myöhemmin alkujaan pyhäntäläisen Ville Luttisen omistukseen. Temmesjokivarren mylly/saha liikerakennusta hallitsi myöhemmin eräs leskirouva sukunimeltään Aura.

Jokivarren rakennukset ovat nykyisin ns. museoituja ja ne ovat osa Tyrnävän Temmeksen kulttuuripolkua. Mikkolan talon vieressä toimi 1900 – luvulla useiden vuosikymmenten ajan kymmenien lasten Haurukylän kansakoulu. Sitä sanottiin kyläläispuheissa myös Mikkolan kouluksi.

Tyrnävän Korvenkylän silloisten 1930 – luvun pienempien peltojen isäntien esimerkiksi Jussi Tjäderin ja Armas Pasasen lapsia kulki jonkin verran heinätöissä Niemelässä. Esimerkiksi Laura, Pauli ja Olavi Pasanen saivat siten elokuvissakäynti rahaa. Harvemmin maaseudulla liikkui rahaa naapuriavun merkeissä tehdyistä töissä. Heinätöistä maksettiin aina palkkaa. Heinätöiden teoista maksettiin hyvää palkkaa ja selvää rahaa lapsillekin.

Junttilan väellä oli sinä heinäkuisena päivänä heinäpellolla mukana myös iloinen ja reipas lapsenpyöreä pentukoira – Soma. Lapset olivat saaneet ottaa sen mukaan, kun lupasivat, että vartioivat Somaa juoksemasta niittokoneen terään – vahingossakaan. Ja, lapset lupasivat myös valvoa, varoa Somaa jahtaamasta pellonreunan metsojen ja teerien vielä lentokyvyttömiä poikasia.

Niemelässä oli silloin, sinä päivänä poikkeuksellisesti kahvinkeitto niittyväelle nuotiolla heinäpellolla. He olivat laittaneet voimakkaat kärpäsmyrkyt pirttiin ennen heinäpellolle lähtöään. Kärpäsmyrkyt olivat silloin pienellä peltialustalla tai – lautasella poltettavia savuavia kärpäsmyrkkytabletteja.

Niemelän Paavo kävi sittemmin illalla jututtamassa naapurikaveriaan Junttilan Oivaa. Paavo kehui sakemannien kärpäsmyrkkyjen olevan tehokkaita. Jopa, kookas hiiri oli maannut kuolleena pirtin lattialla kärpäsraajojen seassa.

Ihmiset vierailivat niinä aikoina usein naapureissa. Aikuisetkin kävivät yleensä kerran päivässa kyläilemässä naapureissa. Lapset saattoivat käydä päivän mittaan jopa monta kertaa naapureissa. Tapahtui välillä sitäkin, että Oiva leikittyään Paavon kanssa, jäi nukkumaan yöksi Niemelään. Välillä oli siten, että Junttilassa kävi yökylä lapsivieraita Niemelästä, Pasasilta tai Tjäderistä.

Kuultiin kahvitauon aikaan sitäkin, kun Niemelät alkoivat juoda kahviaan ja syödä eväitään heinäpellolla: Niemelän Lauri (Lassi) alkoi juonitella suureen ääneen, että Paavo veikka oli saanut paksumman viipaleen rusinoitua ja pinta raesokeroitua, kananmunalla voideltua nisupitkoa kuin hän. Lyhyen matkan ja kantavan ilman aikana naapuri kuuli selvästi, mitä naapurissa puhuttiin.

Sittemmin, reippaaksi varttunut Lauri (Lassi) Niemelä matkusti nuorena aikuisena yksinään kauas Atlantin yli Kanadaan tienesteihin. Hän oli siellä tienesteissä muutamia vuosia. Tarinoivat ennen sitä, että hänen Paavo veikkansa oli aloittanut autoiljan työnsä Laurin hankkimalla autolla. Paavo aloitti nelivetoisella teliperäisellä GMC (Kempsu) kuorma-autolla, joka oli ostettu länsiliittoutuneitten Normandian ylijäämävarastosta? Hyväoppinen Lassi (Lauri) oli kuulemma hallinnut englantia ja ranskaa matkansa jälkeen.

Junttilassa oli sinä heinäkuisena päivänä päivän työrytmi siten, että joku talon väestä, ehkä Taimi kuljetti kotona keitetyn kahvin ja voileivät niitylle. Niillä perukoilla oli ollut tapana niinä aikoina, että keiton kanssa ja paremmin syötiin illoin ja aamuin porukalla kotona pirtin pöydän ääressä istuen.

Päivällä juotiin joko niityllä nuotiolla keitetyt kahvit tai kotoa heinäpellolle kuljetetut kahvit. Niittykahvien kanssa syötiin kotona keitetty kananmuna, voita – leipää, pala nisua, pieni pala paistettua sianlihaa tai paistettua kalaa, jos pojat olivat saaneet niitä pyydettyä monien Korvenkylän talojen lasten kalastamista pienestä Leppijärvestä tai sen laskuojista.

Niittyjuomana oli alkoholitonta sahtia ja myös piimää. Ne säilyivät nätisti työpäivän. Niittyjuoma pidettiin heinäseipään varjossa ja myös pienessä, juomapääräriä varten vasiten maahan kaivetussa kolossa.

Maaseudun ihmisten ruokapuoli alkoi kohentua selvästi heinäkuussa. Siis, sopivasti ruoka-avuksi niittyjen heinämiehille ja – naisille joutui marjoja. Peltojen maukkaat, ravintorikkaat meskut eli mesimarjat alkoivat olla kypsiä poimittaviksi heinätöiden aikana. Valoisien soiden vitamiinipommi, makea hilla alkoi kypsyä heinäkuussa. Ravitsevaa, tummien korpimaitten mustikkaa alkoi olla kypsänä poimittavaksi jo heinäkuussa. Saatiin alkaa syödä muun ruuan lisäksi maha täyteen marjakeittoa ja marjakiisseliä. Joitakin varhaisia sienilajikkeita alkoi myös löytyä keräiltäväksi jo heinäkuussa.

Sinä päivänä, Junttilan heinäväen kahvit ja voileivät syötyään Oiva, Kalervo ja Mauno kipaisivat tupakalle piiloon heinäseipäiden taakse. Isä Erkki havaitsi nousevan savua heinäseipäiden takaa. Hän piti ripityksen pojille. Hän kiroili julmasti heille sanoen, että ”oppivat siellä suojeluskunnassa vain huonoa”.

Suojeluskunnissa oli isänmaallisen kasvatuksen ja valistustoiminnan lisäksi huonoakin. Esimerkiksi Temmeksen ja Tyrnävän suojeluskuntalaiset matkivat säätyläisiä. Piti olla jonkinmoinen humalatila aina ja jatkuvasti päällä. Tupakki kärysi suupielessä.

Erkki poltti hiukan ja otti joskus illalla viinaryypyn ennen nukkumaanmenoa. Hän ei ollut suojeluskuntalaisia, vaikka lapset kulkivat siellä. Siksikin hän oli suojeluskuntakriittinen, kun niissä juotiin ja tupakoitiin. Laiskoteltiin. Oltiin jouten. Talon työt jäivät tekemättä. Elettiin turhan pitkälle säätyläisten elämäntavan mukaan joutilaana – viinoissa. Lieneekö säätyläisillä edes ollut muuta rakkauttakaan kuin vain sitä vappaata rakkautta?

Lähteitä:

Oiva Junttila vv.1922-2001.

Kalervo Junttila vv. 1927-2014.

http://aiv.fi/sailo-oikein/sailorehu/

http://www.pellervo.fi/maatilanpellervo/mp8_11/mp8_11d.htm

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maatalous/s%C3%A4il%C3%B6rehu-on-ainut-keino-kohentaa-kannattavuutta-1.144846

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6hevonen

http://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003096707.html

http://www.kainuunsanomat.fi/kainuun-sanomat/kotimaa/alkaa-pyyhkiko-perheviljelmalla-poytaa/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luokka:Hein%C3%A4ty%C3%B6t

https://fi.wikipedia.org/wiki/Renki

https://fi.wikipedia.org/wiki/Timotei

http://www.anttolanseutu.fi/karjatalouden_kehitys

https://junttilantarinaa.wordpress.com/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/kaskenviljely/kylvo.htm

http://www.laatuheina.com/Mit%C3%A4onlaatuhein%C3%A4/S%C3%A4ilyt%C3%A4rehutoikein/Kuivanhein%C3%A4ns%C3%A4ilytys/tabid/11625/language/fi-FI/Default.aspx

http://www.tunturisusi.com/nostalgia/heinantekoa.htm

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/01/29/1930-luvun-pula-ja-konikapina

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sahti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Haanp%C3%A4%C3%A4

hilla, lakka, suomuurain

Tyrnävän Korvenkylä Tyrnävän Keskikylän ja Tyrnävän Haurukylän välissä

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Juhannustarinaa

FM Mauri Junttila

 

Juhannus keskikesän, yöttömän yön juhla on ikivanha perinnejuhla. Sillä on sekä kristillisiä perinteitä että pakanallisia perinteitä. Kristillisistä perinteistä voi mainita Johannes Kastajan muistopäivän lisäksi, että 1900 – luvulla oli kauan tapana päästä juhannuksena ripille. Ei kristillisten juhannusperinteiden voi arvella tänään olevan näkyvimmän osan juhannuksen viettoa.

Juhanuksen viettotavat muuttuneet

Juhannusta juhlittiin kauan vain pienissä omien kylien, naapurustojen sekä tuttavien yhteisissä juhannusaaton valviaisissa. Juhannuksena tanssittin ja tanhuttiin tutuilla kisakallioilla. Tai vietettiin juhannusaattoa oleillen ja seurustellen kavereiden kanssa lähijokien ja lähijärvien rannoilla. Poltettiin yöttömän yön, juhannuksen juhlan kunniaksi kyläläisten tai naapurustojen yhteinen juhannuskokko.

Ennen juhannuskokkojen polttamiset olivat helppoja, yksinkertaisia juttuja. Kuntien paloviranomaiset eivät valvoneet juhannuskokkojen polttamisia. Ei tarvittu lupia juhannuskokkojen polttamisiin. Yksittäinen kyläläinen saattoi halutessaan noin vain polttaa juhannuskokon.

Juhanusfestareille

Viime vuosisadalla, 1900 – luvulla juhannuksen vietot alkoivat siirtyä enenevästi aina vain suurempiin tapahtumiin. Juhannusjuhlat ovat myös kansainvälistyneet. Urheiluun liittyvissä juhannustapahtumissa on ollut jo kauan ulkomaalaisia osallistujia. Jo, useita vuosia Suomessa on juhlittu juhannusta mammutimaisilla juhannusfestareilla. Joitakin entisiä juhannuksen viettopaikkoja on häipynyt historian hämärään. Muutama uusi juhannusfestaripaikka paikka on tullut lisää.

Juhannuksen viettotapoihin ovat vaikuttaneet elettävien aikakausien muutokset ja tavat. Nykypäiville kulkumahdollisuuksien sekä tiestön kuntojen kohentumiset ja lisääntymiset ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen. Kymmeniä vuosia on matkattu kauas kotikylästä juhannuksen viettoon moniin juhannusaaton juhlimispaikkoihin.

Sekin alkoi vaikuttaa ajatteluumme juhannuksen vietosta, kun televisiosta voitiin alkaa seurata aaton juhlimista kotipitäjän ulkopuolelta suurista juhannusfestareista. Ne tulivat tv:n kautta mielenkiintoisiksi ja tutuiksi meille, suurelle yleisölle. Monet halusivat mennä niihin tv:n luoman kuvan takia.

Vanhaan aikaan mentiin yksinkertaisesti vain kävellen yhteisille juhannustulille lähijärvelle. Tavanomaista juhannusaatoille oli valvoa mahdollisimman kauan, jopa läpi yö valvottiin ja olimme silloin myös kauempana, poissa tutusta kotipirtistä.

Lapsena ja nuorenakin oli juhannusaaton viettoa

Esimerkisi ajeltiin juhannusaattona polkupyörillä kodin ulkopuolelle naapurikylään. Eräänä juhannusaattona polkupyöräilin Temmeksen Haurukylään. Siellä oli tuttuja koululaisia esimerkiksi Isokosken – ja Myllysaaren poikia sekä Karppisen Eino ja Paavo viettämässä juhannusaattoa pyöräillen kyläteillä. Niinä aikoina teiden varsilla oli maitolavoja. Niiden portailla saattoi istua, jutella sekä katsella ja kuunnella lintujen laulua ja lentoa kesätaivaalla.

Ajeltiin ennen esimerkiksi 1960 – luvulla juhannuksina myös mopedeilla. Niillä kuljettiin pitkiäkin matkoja. Saatettiin taivaltaa mopoilla esimerkiksi noin 60 kilometrin päähän Rokuan vaaroille. Eräänä nuoruuden juhannusaattona ajelimme Tyrnävän Ängeslevän kylän Muhoksen suunnan reunan tutun koululais-/mopopojan Reijo Pussisen kanssa mopoillamme Muhoksella ja Oulujoella sekä Oulussakin.

Autoilla juhannustulille

Se lisäsi paljon liikkumismahdollisuuksia nuorille, kun 1960 – luvun alussa läntiset henkilöautot vapautettiin tuontisäännöstelyistä. Alettiin saada ostaa pieniä edullisia länsiautoja. Niistä voi mainita esimerkkeinä noin litraisella bensamoottorilla varustetun saksalaisen Opel Kadetin ja vähäkulutuksisen bensakäyttöisen englantilaisen Ford Anglian. Ranskassa valmistettiin esimerkiksi pieniä suosittuja Renaul (Tippa Rellu) ja Citroen (Rätti Sitikka) autoja. Italialainen Fiat valmisti hyvin pieniä henkilöautoja (Fiat 500 ja 600). Nuo myös olivat bensalla käypiä autoja.

Henkilöautot alkoivat lisääntyä nopeaan, kun niitä saatiin alkaa ostaa ennestään tuttujen itäautojen rinnalle. Tunnettu, suosittu ja paljon käytetty itäauto oli diesel Volga. Sitä oli ennen paljon taksiautoina. Neuvostoliittolaiset Pobedat ja Mosset olivat suosittuja itäautoja. Se oli ennen hyvää, että bensa ja nafta olivat kohtalaisen edullista ostaa.

Nopeasti lisääntyvä autoistuminen vaikutti myös juhannuksen viettotapoihin. Voitiin ajella pienillä porukoilla tai jopa yksinäänkin autoillen juhannusvalviaisiin esimerkiksi Aavasaksalle, Rukalle tai Kalajoelle. Noiden juhannusjuhlapaikkojen paikoitusalueet olivat täpötäynnä henkilöautoja jo kauan sitten.

Aavsaksalle lähdettin aattoina joskus iltapäivällä. Oltiin jo hyvissä ajoin aattoiltana Aavasaksalla. Ensi töiksemme kiertelimme kävellen juhlapaikkaan tutustuen. Katseltiin sekä tutustuttiin Aavasaksan vaaran huvipaikkaan. Saatiin siitä yleisilme.

Aavasaksa on vanha lomanviettopaikka. Siellä alkoi toimintaa matkailun merkeissä jo kaukana 1800 – luvulla. Ehkä Pohjanmaan radan jatke Kemistä Ylitorniolle tehtiin lisääntyneen Lapin matkailun takia? Aavasaksa on eteläisin paikkakunta Suomessa, jossa voidaan nähdä yöttömän yön, juhannusyön aurinko yölläkin.

Illan päälle käytiin kokeilemassa tanssitaitoja Aavasaksan juhlapaikan lavatansseissa. Tavallisesti juhannusaaton vieton juhlimisreissulla yövyttiin teltassa. Mukana oli pieni harjateltta. Se toi mukavuutta aamuyön muutaman tunnin lepoon.

Käristemakkaraa ja kahvia voitiin ostaa Aavasaksan huvipaikan monilta grilli – ja kioskiyrittäjiltä. Matkan varrella sinne ja sieltä takaisin oli useita huoltoasemia. Niistä voitiin ostaa kahvit pullan kanssa tai muuta mielenkiintoista maistuvaa, purtavaa. Huoltoasemien baarien kahvi ja viineri – ja muut pullat olivat ennen tuoreita ja hyvänmakuisia nauttia. Suomen markan aikaan ne olivat myös melko edullisia ostaa.

Huoltoasemien baareissa oli suosittuja kolikoilla toimivia äänilevyautomaatteja. Niissä soi esimerkiksi suosittujen pitkätukkaisten Beatlespoikien musiikkia. Myös suomalaista iskelmämusiikia niissä soi. Iskelmälaulajat Seppo Hanski, Danny ja Katri Helena olivat esimerkiksi suosittuja. Usein matkanvarren huoltoasemien baarien äänilevyautomaateissa soi myös Tapio Rautavaran ”Häävalssi”.

Oma lukunsa niinä 1960-luvun aikoina olivat monet nuoret Ruotsin suomalaiset. Heitä oli mennyt suurin määrin töihin Ruotsiin 1960 – luvun Suomen vaikeina työttömyystalvina. Monet heistä hankkivat oman henkilöauton Ruotsin tienesteillään – mahdollisimman pian. Hyvin pian. Niitä ostettiin yleisimmin osamaksulla.

Heinäkuu oli ennen yleinen lomakuukausi Ruotsissa. Ruotsin suomalaiset nuoret olivat lähteneet Suomeen juhannukseksi muutama päivä ennen juhannusta. Ensin he kuluttivat töistään säästetyt vapaapäivänsä juhannuksensa vietossa, jollain tavanomaisella juhannusaaton vieton juhlapaikalla ja sitten he jäivät tavanomaisesti heinäkuuksi kesälomilleen syntymäseuduilleen.

Juhannusjuhliin houkutellaan

Maamme urheiluseurat järjestivät ennen kotikuntainsa juhannusjuhlat. Ne keräsivät siten rahaa urheiluseuransa toiminnan ylläpitoon. Tavallisesti jo juhannusjuhlan huvialueelle pääsyyn oli pääsymaksu. Siitä urheiluseura sai jo tuloja.

Monet juhannusfestareiden järjestäjät houkuttelivat väkeä kuuluisilla lauluartisteilla tai suosituilla solistiyhtyeillä. Osaan juhannusfestareita oli järjestetty suosittuja mielenkiintoisia houkuttelevia juhannustapahtumia. Tai niihin tuli vierailulle niiden aikojen julkkismiehiä tai – naisia. Juhannuksen keihäskilpailut tai muut suositut yleisurheilukisat houkuttelivat lippuja ostavia juhannuksen viettäjiä. Missikisat olivat yleisöä houkuttelevia tilaisuuksia.

Esimerkiksi suunnilleen Aavasaksan kohdalla, samalla kohtaa pohjoista leveyttä sijaitsevalla naapurimaa Ruotsin Matarengillä oli vuonna 1966 vieraillut kuuluisa tv sarjojen ja elokuvien roolihahmo Simon Templar (englantilainen näyttelijä Roger Moore). Tämä pitkän iän elänyt tv ja filminäyttelijä oli ollut myöhemmin myös erityisen suosittu elokuvien toimintasankari James Bond, Salainen agentti 007.

Juhannusvalviaiset ohi tältä kesältä

Juhannuspäivänä aamupäivällä lähdettiin ajeleen hiljalleen kotiin. Juhannuksen aaton valviaismatka maaseudun pojille oli kestoltaan tavallisesti noin vuorokauden pituinen reissu silloin 1960 – luvulla. Sellainen muistikuva jäi juhannusaattojen matkoista, että henkilöautoja oli huomattavan paljon maanteillä niinä 1960 – luvun vuosina.

Maaseudulle nukuttiin ennen kesäisin yleisesti pihapiirien aitoissa ja luhdeissa. Oli mukavaa mennä nukkumaan hiostavassa autossa matkatun juhanusaattoreissun jälkeen viileään, hämärään hirsiaittaan lämpimien vuodevaatteiden sisälle.

Kohta tarvittiinkin pirteyttä, sitkeyttä ja lujasti raakaa voimaa heinäntekoon. Juhannukselta alkoivat tavanomaiset maaseudun heinätyöt. Ne olivat silloin maalaistalon seiväskuivan heinän tekoa. Ne olivat suuritöisiä ja raskaita töitä, jotka vaativat paljon väkeä heinähankojen varsiin.

Heinätyöt tehtiin heinäkuun helteillä. Tavallisesti vanhaan aikaan juhannuksena oli kesäisen lämmintä. Juhanuksen jälkeen elohopea saattoi näyttää jopa +34C. Se oli poutapäivinä hyvä lämpötila kuivan heinänteon onnistumiselle.

Vielä 1960 – luvulla suomalaisessa heinäkuisessa maalaismaisemassa oli nähtävissä tuhansien heinäseipäiden sotilaallisen suoria seiväsrivistöjä suurilla heinäpelloilla. Heinätyöt olivat tavallisesti tehty onnelliseen päätökseensä ennen heinäkuun loppua.

Voi aikoja, voi tapoja

Juhannuksen viettoon on kuulunut aina enemmän tai vähemmän alkoholin käyttöä. Hyvin vanhaan aikaan ihmiset olivat juoneet Ukonmaljoja. Kyseisiä maljoja oli juotu Ukko ylijumalan kunniaksi, kun häneltä oli toivottu kaikkea hyvää ja onnea.

Erilaisempaa hiljaisempaa vähäisempää sekä siistiä oli alkoholin käyttö 1960- luvulla kuin tänään. Väkeviä viinaksia harrastettiin yleensä vain juhannuksena. Erilaista oli suhtautuminen alkoholijuomiin ja niiden käyttöön ennen. Jopa silloiset kylän juopot ja alkoholisoituneet paheksuivat nykypäivile tyypillistä julkista juopottelua ja viinan takia horjumista. Sammuminen kedolle oli ennnen 1960 – luvulla hyvin paha asia. Hyvin paha juttu se oli.

Tämän päivän kuva meillä on siitä, että monet kulkevat olutpurkit tai viinapullot käsissä. Niistä jatkuvasti juodaan puistonpenkeillä ja muilla yleisillä paikoilla. Ryypiskelijät istuskelevat joutilaina, vain muiden haittona he istuskelevat puiston penkeillä ja juopottelevat. On kuin, poloiset haluaisivat ylpeillä juopottelullaan ja humalatilallaan. Väärää voi uskoa olevan nykyisen alkoholipitoisen elämänmallin. Ei se ole hyvän edeltä.

Lähteitä:

https://junttila.wordpress.com/2009/06/07/juhannus/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Opel_Kadett

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ford_Anglia

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seurasaari

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannus

http://www.kaikkijuhlista.fi/juhlista/kalenterijuhlat/juhannus

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aavasaksan_rautatieasema

http://fi.wikiwix.com/index.php?action=Kaulinrannan%20rautatieasema%20atlas:-85260:239214&atlas=true&lang=fi

http://blogs.helsinki.fi/minunaarteeni/2015/02/09/lautapeli-huvimatka-aavasaksaan-vuodelta-1863/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisarinmaja

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/kartanot-ja-perinnetalot/keisarinmaja/

http://www.vaylanpyorre.com/1966-overtornealla-vieraillut-pyhimys-palaa-teemalla-47-kertaa/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Fiat_600

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luokka:1960-luvun_autot

Avainsanat: , , , ,

Tarinaa Tyrnävän seurakunnnan historiasta

FM Mauri Junttila

Pohjois – Pohjanmaan Tyrnävä oli aikoinaan eräs suuren Limingan kappeli. Limingan pitäjää oli Pohjanlahdelta nykyiselle Venäjän rajalle. Liminka erotettiin valtavasta Saloisten hallintopitäjästä vuonna 1477. Kyseistä vuotta pidetään Limingan perustamisvuotena.

Sotaisa historia takana lakeudella

Liminka oli joutunut ennen alinomaan venäläisten ja novgoronilaisten hävitysten ja vihan kohteeksi. Liminka oli ollut laaja. Vanhaan aikaan, kun venäläisten toimesta oli kuritettu Limingan miehiä. Silloin oli heitä oli kiusattu esimerkiksi nykyisessä Oulussa, Muhoksella, Paltamossa, Säräisniemellä, Manamansalossa, Kajaanissa ja kaukana Suomussalmella.

Esimerkiksi kauppapaikka myöhempi hallintokaupunki Oulu ja myös lääninsä pääkaupunki oli erotettu Limingasta vasta vuonna 1605 omaksi kaupungikseen ja hallintoalueeksi. Monet entisen suurpitäjä Limingan alueet ovat kokeneet muutoksia aikojen saatossa. Esimerkiksi Limingasta on tullut vain pienehkö kunta kuntien joukkoon.

Venäläiset ja/tai novgorodilaiset olivat käyneet usein hävittämässä myös Pohjanlahden rannikolla Limingan pitäjän keskustan, Limingan kirkonkylän. Linnukkapatsas Limingan kirkonkylässä on eräs muinaisista sotaisista ajoista kertova muistomerkki.

Limingan kylän keskusta saattoi joskus sijaita myös Rantakylässä kuivalla soran ja hiekan muodostamalla harjulla. Se on myös Liminganlahden vesien äärellä. Pohjanlahden rannalla sekin kylä on. Limingan Rantakylä oli saattanut olla aikanaan sopivin pitäjän keskukseksi.

Vesistöt olivat olleet tärkeitä asutusta ja kulkua ajatellen. Liminganlahti oli myös ollut ruoka – aitta seudun ihmisille. Limingan kirkonkellot olivat soineet ennen, että ”nortta – maivaa”. Vesilintujen pyytäjille tai niiden munien kerääjille Liminganlahti oli ollut antoisa. Vanhaan aikaan ihmiset olivat keräilleet myös vesintujen munia ravinnokseen.

Venäläisten hävityshistorian Suomessa voidaan nähdä alkavan ruotsalaisten 1. ristiretkestä Suomeen (v.1154). Ruotsalaisilla oli ollut kovia laajentumishaluja. Se laajentui miekalla ja myös asuttamalla.

Venäläiset ja novgoronilaiset olivat olleet ruotsalaisen asutuksen laajentumista vastaan Suomessa sekä pohjoisessa että etelässä. He kävivät hävittämässä ennen myös Limingan hallitseman Oulujärven erämaista ruotsalaisten alaisen asutuksen. Pähkinäsaaren rauhan raja v.1325 rauhoitti niinä aikoina oloja Karjalassa, Varsinais – Suomessa ja Hämeessä.

Esimerkiksi liminkalaisten monet vesien pyyntipaikat sekä metsästysmaat olivat venäläisten mielestä heidän omaisuuksia. Ne olivat luvatta venäläisten mailla ja vesillä. Venäläiset kävivät hävittämässä eränkävijä / talonpoikain asutukset Pohjanlahden rannikon Limingan kylistä ja myös sen alueilta esimerkiksi Oulujärveltä, ympäristöstä sekä kaukaa Kainuusta.

Ruotsinmaan asuttamalla laajentuminen Suomessa oli ollut tehokkaampaa kuin miekalla laajentaminen. Ruotsi oli tullut suureksi jo Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla ja se laajentui edelleen 1600 – luvulla erityisesti Baltiassa myös Laatokan seuduilla. Nuokin Ruotsin valloitusmaat on hävitty takaisin venäläisille jo aikoja sitten.

Ruotsin armeija oli ollut voittoisa uskonsotiin liittyneessä ns. 30 – vuotisessa sodassa (vv.1618-1648) Saksassa. Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf II (9.12.1594 Tukholma – 6.11.1632 Lutzen) kulki siellä armeijoineen voitosta voittoon. Voitot siellä tosin olivat olleet ”hakkapeliitta” – lisänimen saaneitten suomalaisratsumiesten ansioita.

Olimme me eränkävijä ja talopoikasuomalaiset pahoin alistettuja ruotsalaisille. Olimme vuosisatoja heidän orjiaan. Kävimme Ruotsin kuninkaiden sotimishalujen takia sotimassa kaukana kotikonnuiltamme. Olimme esimerkiksi uskonsodissa Saksassa.

Myöhempien, tappioon päättyneitten sotiensa myötä Ruotsi alkoi menettää Venäjältä voittamiaan maa – alueita takaisin pala palalta. Suuri Pohjan sota (vv. 1700-1721) oli merkittävä virstanpylväs. Ruotsi menetti suurvalta – asemansa ja Itämeren herruuden. Vuosien 1808 – 1809 Suomen sota muutti kaiken Suomenniemellä. Suomesta tuli lähes itsevaltainen, rauhassa elänyt autonomia jalon Venäjän keisarin alamaisuudessa. Sekä kansallisuusaate, kansallinen kulttuuri ja – kieli alkoivat saada asemaa autonomiassa.

Monien kirkkojen Tyrnävä

Nähdään, että Tyrnävän ensimmäinen kirkko oli rakennettu vuonna 1647 maaherra Soopin aikana. Siis jo ennen Tyrnävän kappelikautta. Kirkko oli vihitty juhlallisesti käyttöönsä Tyrnävän ”vanahalle hautuumaalle”. Hautausmaa oli niinä aikoina ollut kirkon ympärillä.

Tyrnävästä oli tullut Limingan kappeli vuonna 1655. Kappelikunta alkoi haluta asianmukaista kirkkoa. Olisiko silloin kuitenkin vain ehostettu ja paranneltu vajaan kymmenen vuoden ikäistä ”vanahan hautuumaan” 1. kirkkoa, saarnahuonetta? Vai olisiko kuitenkin rakennettu kokonaan uusi kappeli jo olleen viereen tai sen sijoille?

Myös muinaiset Tyrnävän puiset kappelit olivat olleeet pieniä ja vaatimattomia. Papit asuivat niiden nurkissa pienissä asunnoissaan. Niiden pystyttämiset eivät vaatineet raskaita ponnisteluja.

Kristinusko tuli meille katolisena aikana. Papit olivat sillon olleet perheettömiä vaatimattomia miehiä. Luterilaisuus tuli uskonpuhdistuksen myötä myös meille Pohjolaan. Papit muuttuivat perheellisiksi. Mitä meillä on kuvia luterilaisesta uskonpuhdistaja Martti Lutherista. Ei hän ole esimeriksi niissä vaatimattomissa ruokapöydissä istuneen hintelän, vähäruokaisen miehen näköinen.

Nähdään, että vuonna 1670 Tyrnävän ”vanahlle hautuumaalle” oli valmistunut uusi länsitornillinen tukipilarikirkko. Se oli ollut juuri samantyylinen kuin Limingan erään toisen kappelin Kempeleen kirkko. Niissä seurakunnan arkisto ja papin vaatimaton asumus olivat ollet samassa rakennuksessa. Tämän uuden ”vanahan hautuumaan” kirkon mainitaan olleen tyrnäväläisten kirkonrakentajien Matti Härmän sekä Pietari ja Matti Suorsan käsialaa.

Myöhemmin uuden kirkon viereen oli pystytetty kellotapuli kelloineen. Tämä tai ehkä myöhemmin rakennettu Tyrnävän ”vanahan hautuumaan” kappeli oli tuhoutunut kappalaisen asuntoineen, kanslioineen ja kirkonirjoineen tuhopoltossa perjantaina 24.11.1865. Kirkonrakentajia ja kellotapulien rakentajia vanhaan aikaan oli ollut myös kiiminkiläinen Heikki Väänänen.

Tämä kirkko tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1865. Siinä paloivat mukana myös kirkonkirjat. Tyrnävä oli silloin ollu Limingan kappeli. Kappeleidensa toimintaa valvonut Limingan hallintoseurakunta piti niinä aikoina kirjanpitoa myös kappeleidensa toiminnasta. Limingan seurakunnnan arkistossa on joitain tietoja Tyrnävän kappelista ennen vuoden 1865 tulipaloa olleilta ajoilta.

Tyrnävällä kirkko on aina ollut keskeisellä paikalla keskellä kylää. Sitä se oli ollut jo kaikkien ”vanahan hautumaan” kirkkojen aikana. Entisen lähes jokirannassa, keskeisellä paikalla sijainneen kirkon lähelle rakennettiin esimerkiksi noin pari sataa vuotta myöhemmin Tyrnävän osuusmeijeri, kookkaine juustoloineen ja useiden kiviparien mylly viljan jauhatukseen sekä myllymiehille tarkoitettu odotustupa kahvila Pömilä. Alueelle nousi myös raamillinen saha ja runsaasti työmiesten asuntoja. Lähellä niitä oli myös SOK:lainen ”Tyrnävän Ossuuskauppa” sekä Tyrnävän nahkatehdas.

Nykyistä myös keskeisellä paikalla kirkonkylässä seisovaa, neljän tien risteyksen, puista, valkeaa Tyrnävän kirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1873. Kirkko vihittiin käyttöönsä sunnuntaina Mikkelinpäivänä 2.10.1881 kirkkoherra Samuel Strömmerin toimesta vierailevien pappien ja piispojen sekä juhlayleisön läsnäollessa. Tyrnävä sai itsenäisen seurakunnan aseman ja oikeudet vuonna 1889. Nykyiseen Tyrnävän seurakuntaan on kuuluunut Temmes kappelina vuodesta 2001.

Isonvihan aikaa

Isoviha nimen saanut sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuosina 1714 – 1721. Se oli ollut osa suurta Pohjan sotaa. Sota päättyi 30.8.1721 Uudenkaupungin rauhaan. Ruotsi menetti sodan seurauksena Venäjälle esimerkiksi suuren Inkerinmaan. Se menetti suuria alueita myös Baltiasta. Ruotsin suurvalta – asema ja Itämeren herruus menivät saman tien.

Isonvihan ajalta voi mainita eräitä vuosilukuja ja tapahtumia. Isonvihan historiaan jääneitä henkilöitä oli ollut esimerkiksi Pohjois – Pohjanmaalla venäläisten joukoissa sotinut alkujaan Iin nimismiehen poika Kustaa Lillbäck (1700-1721). Hän oli jäänyt venäläisten vangiksi Iissä tammikuussa 1715. Sitä oli edeltänyt noin 50 kilometrin hurja hiihto. Mutta, ei Kustaa riepu pärjännyt ratsuillaan kiitäneille venäläiskasakoille – ammattisotilaille. Sotavanki Kustaasta oli tullut niiden aikojen venäläistetty, venäläinen lapsisotilas.

Esimerkiksi maaliskuussa 1715 venäläset kasakat olivat hävittäneet Oulun linnan puisen yläosan ja olivat ryöstelleet ja tuhonneet Oulua ja sen ympäristöä ja lähikyliä. Saattoivat hurjat kasakat niinä aikoina käydä hävittämässä ja riehumassa myös lähistön Tyrnävän kappelikunnassa? Niinä aikoina alettiin elää tosissaan venäläisten ylivallan aikaa, sodan ja hävityksen kauhuissa Pohjois – Pohjanmaalla. Kyseinen sota sai myöhemmin isoviha nimen.

Vuonna 1717 Kustaa Lillbäck oli antautunut ruotsalaisille. Olisiko heitä silloin ollut jo uudelleen asemissa Pohjois – Pohjanmaalla, Limingassakin? Limingan kirkkoherra Kristian Gisselkors oli palannut Ruotsin pakomatkaltaan vasta Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen eli vuonna 1721. Se oli tapahtunut siis useita vuosia myöhemmin Kustaa Lillbäckin antautumisesta.

Kohta isonvihan sodan alkaessa ruotsalaiset sotilaat olivat paenneet säätyläisten ja pappien kera kauhusta ja pelosta kirkuen turvaan emämaa Ruotsiin. Suomalainen rahvas oli paennut rauhallisesti, mutta peloissaan turvaan Suomen syviin metsiin. Vuonna 1721 noin kolme vuotta ruotsalaissa vankiloissa virunut venäläistetty entinen lapsisotilas, ruotsalaisille antautunut Kustaa Lillbäck mestattiin Tukholmassa.

Toisena suomalaissyntyisenä sotilaana isonvihan ajoilta voi mainita sissi Tapani Löfwingin. Hän oli sotinut ja toiminut miehittäjävenäläisiä vastaan Ahvenanmaalla sekä Etelä – Suomessa. Ruotsin armeijassa rivisotilaana oli myös Tapani Löfwing ollut muutamia vuosia ennen isoavihan ajan sangen itsenäisiä sissipuuhiansa.

Tapani Löfwing soti isossavihassa sissinä. Hän soti välillä yksinään, mutta myös pienten pätevien sissijoukkojensa kanssa. Noin neljännesvuosisata isonvihan jälkeen Ruotsi oli suonut tälle kyvykkäälle isonvihansissille majurin arvon ja vuotuiseläkkeen.

Isonvihan tarinoita

Eräs isonvihan tarina Tyrnävältä kertoo, että kasakat olivat kuljettaneet lähistön Kaakisten Paason talosta kuivia olkia vanahan hautuumaan kirkon kellotapulin juurelle. Niitä oli tuotu sytykkeeksi kirkon ja tapulin tuhopolttoon. He tahtoivat pudottaa kellotapulin kellot alas tapulin polttamalla. Vääräuskoisilta, harhaoppineilta ryöstetyt kirkonkellot olivat olleet haluttuja voitonmerkkejä ortodokseille. Ja, olihan niissä myös ollut tärkeää metallia.

Toinen tarina kertoo, että Tyrnävän miehet olivat ottaneet kyseiset vanahan hautuumaan kappelin kirkonkellot turvaan kasakoilta, ennen seudulla riehuvaa täyttä sotaa ja hävitystä. Ne oli kätketty viereiseen Tyrnävänjokeen tai Kuulampeen. Niitä ei löydetty enää isonvihan jälkeen. Kyseiset kirkonkellot kuulemma ääntelevät huonon edeltä.

Isonvihan tarinoihin liittyy myös fantasiajuttuja. Esimerkisi jo vanhempia miehiä ollut pappi oli iskenyt ammattisotilaita eli kasakoita hengiltä läjäpäin pelkällä kirkonavaimella.

Toinen tarina kertoo, että eräs kookkaaksi kasvanut kainuulaismies oli ollut saunomassa syrjäisessä pakosaunassaan, kun kasakoita oli tullut laumoittain hänen pihalleen. Mutta, Kainuun miespä oli vain saunavastoja heiluttaen ja suureen ääneen karjuen ja kiroillen pelotellut kasakat tiehensä.

Isonvihan piilokirkkoja

Tarinat kertovat Tyrnävän Ängeslevänkylän Toppisen talon luona olevasta Kirkkokursusta. Siellä lienee ollut isonvihan aikana pieni saarnahuone? Muistoksi siitä oli jäänyt muutamia hirsiä, joita oli myöhemmin käytetty Toppisen erään heinäladon hirsinä.

Ängeslevän Ylipään Honkakoskella lienee ollut kappei ja ehkä hautausmaakin? Sinne on jäänyt tarinoihin elämään Kirkkoharjun nimi. Eräänä varhaisen 1960 – luvun kouluvuotena Ängeslevän Ylipään koulun opettaja Tervo oli mennyt eräänä päivänä koululaistensa kanssa tutustumaan kotiseutunsa ympäristöön. He olivat kävelleet Honkakoskelle, Kirkkoharjulle. He olivat siellä koputelleet ja taputelleet myös oletettuja kirkon ja hautojen paikkoja, että vaikuttiko maa ontolta jossakin paikoin. Tyrnävän Ängeslevän Ylipään Honkakosken Kirkkoharju vaikuttaa tarinoitten mukaan eniten tositarinaa isonvihan ajalta kertovalta.

Tyrnävän Suutarinkylässä oli ollut useampia uskovaisia miehiä isonvihan aikana. Heillä oli ollut siellä oma rukoushuone. Siellä, he olivat kokoontunet silloin tällöin kirkonmenoihin, sanan kuuloon maallikoiden toimesta.

Suurarinkylässä on Suutarinjärvi, joka antaa kasvupaikan monille vesilinnuille ja kaloille. Ympäristössä kasvaa loputtomasti mittavia luonnonmarjoja. Suutarinkylässä on myös kylän läpi virtaaava eloisa Tyrnävänjoki. Kylä on suurten erämaiden ympäröimä. Niihin on voitu rakentaa pakosaunoja ja piilotupia. Nuo olivat olleet positiivisiä asioita isonvihan sotapakolaisille.

Isonvihan ajan hengellinen tila

Ennen isoavihaa myös kauas Pohjois-Pohjanmaalle oli levinnyt luterilaisen kirkon suuntaa alkuperältään ollutta saksalaista pietismiä. Tyrnävällä ja Limingassa oli kiertänyt saarnamiehinä omia miehiä esimerkiksi eräs Korkala ja Tuohino. Sananjulistajina oli kiertänyt siellä myös kaksi entistä Ruotsin armeijan sotilasta. Ihmisillä oli ollut isonvihan ajan mahdollisuuksien mukaan vilkasta uskonelämää ja kotiseuroja oli myös pidetty.

Isonvihan alkaessa papit hylkäsivät seurakuntalaisensa. He pakenit kauhuissaan Ruotsiin. Rahvas jäi Suomeen ja Suomen syvien metsien piilopirtteihin. Isonvihan aikana oli edelleen synnytty ja kuoltu kylissä. Niistä tapahtumista oli jäänyt tietoja.

Esimerkiksi Limingan kirkkoherra Kristian Gisselkors oli alkanut hoitaan seurakuntansa monia kanslia-ja paperiasioita Ruotsista pakomatkaltaan palattuaan. Oliko hän kopioinut asiatietoja seurakunnan tapahtumista lukkarin ja seurakunnan uskovaisten muistiinpanoista. Hän oli alkanut laatia myös tilastoja isonvihan menetyksistä Limingassa. Kuolleista ja vangeiksi viedyistä hän oli tehnyt tilastoja.

Nähtävästi seurakunnan aktiiviuskovaiset ja lukkari olivat pitäneet kirjaa pitäjän kuolleista ja syntyneistä papin piileskellessä Ruotsissa. Rahvaalla ollut luku-ja kirjoitustaitoja jo niinä aikoina. Lukkarit olivat olleet silloinkin oppineita viisaita miehiä. He olivat esimerkiksi jopa rotottaneet kansaa isoarokkoa vastaan seuravalla 1800 – luvulla.

Lukkarinkouluja oli ollut yleisesti 1600 – luvun lopussa. Lukkarit eivät nähtävästi paenneet kauhusta kirkuen kasakoita pakoon emämaa Ruotsiin? He pitivät kirjaa ja luetteloita seurakunnasta isonvihan sotavuosien aikana. Olivat pitäneet ehkä myös hartaustilaisuuksia?

Isonvihan aikana, kun papit olivat hylänneet seurakuntalaiset. Kristillista ja uskontoon liittyvää toimintaa oli edelleen ollut seurakunnissa. Jumalansanaa saarnasivat uskovaiset maallikot. Heillä oli ollut kotiseuroja saarnatupapirteissä tai seurakuntalaisen kotona esimerkiksi Tyrnävän Suutarinkylässä.

Ruotsista paosta tulleet papit eivä pitäneet siitä, kun ihmiset kokoontuivat jumalansanan äärelle koteihinsa. Pappien mielestä se oli vaikuttanut jopa kurittomuudelta. Papeilla tuli kiire hankkia konventikkeliplakaatti. Se tuli voimaan jo vuonna 1726 ja se kielsi kotiseurat.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tyrn%C3%A4v%C3%A4n_kirkko

http://www.kirjastovirma.fi/kirkot/tyrnava

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8689723

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8689722

http://www.kirjastovirma.fi/ylivieska/juurikosken_partaalla/isoviha

http://www.kirjastovirma.fi/asutusjasotatarinoita/6

http://www.kirjastovirma.fi/oulunkihlakunta/kirkollisia_tyrnava

http://www.kirjastovirma.fi/oulunkihlakunta/kirkollisia_liminka

http://yle.fi/uutiset/3-7465167

https://isoviha.blogaaja.fi/moikka-maailma/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tyrn%C3%A4v%C3%A4n_kirkko

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_23815#.WPZQd6IlHIU

https://fi.wikipedia.org/wiki/Konventikkeliplakaatti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rantakyl%C3%A4_(Liminka)

https://www.fonecta.fi/kartat/rantakyl%C3%A4,%20liminka?lon=25.349551&lat=64.81439499999998&z=12

https://www.fonecta.fi/kartat/rantakyl%C3%A4,%20liminka?lon=25.349551&lat=64.81439499999998&z=12

Avainsanat: , , ,

Tarinointia Tyrnävän Leppijärven seuduilta

FM Mauri Junttila

Tyrnävän Leppinevan pieni Leppijärvi kuivattiin vuosina 1953-1955 työttömyystöinä. Se vesitettiin uudelleen viime vuosisadan lopussa. Kuivattuna järvi oli puuton kosteikko, jonka keskellä sinnitteli alle puolen hehtaarin lampi. Kosteikossa ja pienessä lammessa viihtyi vesilintuja ja myös haukea.

Järven laskuojia

Leppijärven reunasta alkunsa saava järven laskuoja Leppioja laskee vetensä Tyrnävänjokeen Leppiojan kylän jälkeen nelostien läheisyydessä. Korvenkylässä Haurukylän puoleista reunaa myötäilevä Nipsinginoja saa myös alkunsa vetiseltä Leppinevalta. Se laskee vetensä Temmesjokeen Alatemmeksellä kyläkoulun luona.

Molemmat luonnonojat perkattiin lähes samanaikaisesti Leppijärven tyhjennyksen kanssa tai pian Leppijärven kuivauksen jälkeen. Perkaustöitä ja kanavointeja tehtiin pääasiassa työttömyystöina miesvoimin lapioin ja rautakangin. Jäistä maata pehmittiin dynamiittiä ja trotyylia räjäyttämällä.

Perkauksia kyseisiin luonnonojiin tehtiin myös kookkailla tela-alustaisilla kaivinkoneilla. Pitkän teräksisen nostopuomin omaavia vaijerikäyttöisiä kaivinkoneita sanottiin ennen Hullu – Jusseiksi. Niiden käyttövoimana toimi vahva bensiini – tai petroolimoottori. Niitä alkoi myöhemmin tulla myös dieselmoottorikäyttöisinä.

Metsiä ja peltoja kunnostetaan

Nipsinginoja ja Leppioja perkattiin Korvenkylässä uudelleen perusteellisesti jo 1950 – luvun lopussa ja pian 1960 – luvun alussa. Korvenkylän ympäristössä aloitettiin niinä aikoina suuret metsien kunnostus – ja ojitustyöt monien miesten ja suurten katerpillarioja – aurojen kanssa. Kanavien vesimäärät lisääntyivät ja perkauksia jouduttiin tekemään uudelleen ja uudelleen.

Metsien kunnostustyöt vaikuttivat positiivisesti luonnon kasvuun. Pientä havupuuta ja lehtipuuta kasvaneet suot antoivat ruokaa hirville. Niiden määrät alkoivat lisääntyä rajusti. Leppijärven takana on laajoja metsiä. Erämaata sanottiin Ikoseksi. Alueilla asui 1970-luvulla muutamia karhuja. Oli havaintoja ”vauvakarhuistakin”. Helppoa on karhun kellistää lihava aikuinen hirvi saaliikseen. Varhaisella 1970 – luvulla Korvenkylässä oli myös muutama pieni kauris lehmien seassa laitumella.

Esimerkiksi vuosikymmen 1970 oli monimuotoisen luonnon elämän ja kasvun suhteen kukoistavaa ja runsasta. Korvenkylässä oli paljon pääskysiä. Sähkölinjojen pylväiden välien sähkölangat olivat täynnä pääskysiä syysmuuton aikaan. Niitä istui siellä tiukasti toisissaan kiinni. Eivät pääskyset paljoa paina, mutta näytti siltä, että sähkölangat notkuivat niiden painosta.

Metsien lannoitukset ja ojitukset vaikuttivat metsäin kasvuun. Metsiin tuli paljon risusavotoita. Tyrnävän metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikko Teemu Putkosella oli usein risusavottamiehiä töissä. Eräs heistä oli Tyrnävän Nipsingissä asuva Sulo Väänänen. Väänäsen Sulo liikkui työmatkansa mopedilla. Tapana oli ennen ollut, että isäntä teki risusavotasta talon osuuden. Tai hän maksoi palkatuille risusavottamiehille talon työosuuden risusavotasta.

Vuosikymmenellä 1960 ja ennen aloitettiin myös laajoja viljelyspeltojen kunnostustöitä. Sarkaojia kaivettiin uusia ja vanhoja kunnostettiin. Pellot saivat uusia veto – ojia tyhjentämään sarkaojat. Nipsinginojassa ja Leppiojassa esiintyi edelleen suuria kevättulvia. Lumisten talvien paljot lumien sulamisvedet eivät mahtuneet kulkemaan uomissaan, vaan tulvivat ympäristöihinsä.

Tarinani aikoina maaseudun koneellistumisessa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Tuli paljon kätevillä kumipyörillä ja hydraulisilla kolmipistenostolaitteilla varustettuja maataloustraktoreita. Esimerkiksi Temmeksen haurukyläläinen Pentti Karppinen (Tomperin Pentti) hankki hydraulisilla sylintereillä varustetun ketterän ja tehokkaan suomalaisen Ahma traktorikaivurin. Hän kulki sen kanssa kaivamassa isäntien pelloille sarkaojia ja pienvaltaojia. Maaseudun muutoksia oli sekin, että työhevosten määrät vähentyivät rajusti koneellistumisten alkaessa.

Poukamia, pieniä lampia

Alkuperäiset Leppijärven ja Leppinevan laskuojat Leppioja ja Nipsinginoja olivat olleet tasankomaiden mutkaisia serpentiinimäisiä luonnonpuroja. Ne olivat paikoitellen kääntyneet virtaamaan jopa takaisin tulosuuntaansa. Niiden varsilla oli ollut useita lintujen ja kalojen elämää suosineita luonnonlampia. Niitä oli ennen sanottu poukamiksi.

Nipsinginojan vaikutusalueella Korvenkylässä oli ollut esimerkiksi Jussinjorpakko niminen lampi Sääskelän 2:22 niityn päässä lähellä Vesalan Veikon (1920-2006) taloa (Vanhatalo=Niemelä 2:19). Jussinjorpakossa oli voitu uida vielä 1950 – luvun alussa. Nipsinginojan kanavointi hävitti tuonkin entisen lasten suosiman uintipaikan. Siitä muutaman kilometrin päässä Nipsinginojaa alaspäin oli Alpo Pasasen (1928-1989) talon luona pieni kalaisa lampi, poukama. Se oli olemassa vielä 1960 – luvun alussa.

Luonnonvaraisen Leppiojan alkulähteillä oli ollut useita pieniä runsasvetisiä lampia. Muutaman kilometrin päässä Leppijärvestä on Tunkionhaka niminen jo kauan sitten peltoviljelyksessä ollut niitty. Se on entisen, kauan sitten historian hämärään kadonneen keskikyläläisen jokivarren Tungion sivuniittyjä. Tunkionhaassa olivat 1900 – luvun alkukymmeninä asuneet Anna ja Oskari Katajamaa pienen kalaisan lammen rannalla. Lampi oli ollut uintikelpoinen vielä 1960 – luvun aluilla. Leppiojan kanavointi ja monet kanavan perkaukset kuivattivat myös tämän pienen lammen, lasten suositun uimapaikan.

Leppijärvi laskuojineen ja poukamineen olivat olleet kalaisia. Kyläläiset olivat pyytäneet niistä kalaa katiskoilla. Heillä oli ollut lähes aina katiskoita pyynnissä. Usein niissä oli saatu kalaa.

Tyrnävänjoki oli myös ollut erilainen ennen vanhaan. Esimerkiksi jokivarressa kirkonkylässä oli ollut nätti melko kookas Kuulampi niminen lampi. Kirkonkyläläisten Konttilan ja Kankaalan talojen luona Tyrnävänjoessa oli ollut Umpilampi niminen melko syvä lampi.

Takavuosina muutamissa oululaissanomalehdissä oli silloin tällöin kirjoituksia, että josko rakentaisimme Tyrnävänjokeen pohjapatoja? Niillä olisi esimerkiksi säännöstelty alajuoksulla keväisin vaivaavia suuria kevättulvia. Maisemahoidollisesti ne olisivat olleet myös merkittäviä. Niiden taakse oli ajateltu syntyvän pieniä lampia tai pieniä järviä. Niissä olisi voitu uida kesäisin ja soudella pienin kivoin venein.

Isäntien Leppijärvestä laskuojineen

Varsinaisen Leppijärven vesineen ja Temmeksen puolen rantaniittyineen oli omistanut Temmeksen Nurkkalankankaan Arttu Vähä (1894-1974). Tyrnävän Keskikylän Juottolan talon suuret metsät yltävät Leppijärven reunaan ja Leppiojaan. Keskikylän Sipolan talon maat ylsivät Leppiojaan ja sivu siitä. Suurta Sipolaa asuu nykyisin entisiä Kuusamon Tavajärven ja Paanajärven sotaevakoita.

Jo, kauan sitten historian hämärään kadonneen keskikyläläisen jokivarren Tungion talon maat ylsivät Leppiojaan ja sivu siitä. Tungion talon peruina Korvenkylän reunaan jäi kookas pelto nimeltään – Tunkionhaka. Suurella keskikyläläisellä Koivikolla oli ollut runsaasti maita Leppiojaan saakka ja sadoin hehtaarein sivu siitä sekä Nipsinginojaan ja sivu siitä. Yli – Temmesläisillä kirkko – Pekkalalla ja keski Pekkalalla oli myös ollut niittyjä luonnovaraisen Leppiojan alkulähteillä.

Tyrnävän kirkonkylän Konttila omistaa maita Järvikankaalla ja Leppijärven rannalla. Monilla Korvenkylän taloilla on maita kylän Leppijärven puoleisella rannalla. Konttilan talon maat ja eräiden Korvekylän talojen maat ovat aluiltaan ikiaikaisia. Joillakin taloilla talon rekisterinumeron alkuosa on kaksi. Se on harvinaisempaa. Esimerkiksi Korvenkylän vanhin maarekisteriin erotettu talo Niemelä/Vanhatalo on 2:19, Keskitalo on 2:20, Uusitalo on 2:21 ja Sääskelä on 2:22.

Huoltotie Leppijärven tyhjennystyömaalle

Hiljaista oli autoliikenne Korvenkylässä vanhaan aikaan. Kun, Leppijärven tyhjennys aloitettiin kovilla pakkasilla tammikuussa 1953. Sinne tehtiin ensin talvitienä huoltotie. Siinä oli kylän lapsille ihmettelemistä, kun tyrnäväläinen autoilija Paavo Niemelä työnsi Kempsunsa (GMC) kärkilumiauralla tien Järvikankaalle Tyrnävän Keskikylästä, Korvenkylän vanhan kylätien (Takalon linja) ja peltoteiden sekä metsäteiden kautta.

Paavon Kempsu (GMC) oli väkivahva järeä teliperäinen nelivetoinen. Se saattoi olla aluiltaan länsiliittotuneitten Normannian maihinnousun ylijäämävarastoista? Leppijärven tyhjennyksen alettua Paavo Niemelä alkoi kuljettaa lava – autonsa lavakopissa aamuisin työmiehet työmaalle ja iltaisin takaisin kirkolle. Järvikankaan työmaaparakit eivät olleet yöpymiseen tarkoitettuja.

Ennen entisen Leppijärven tyhjennystyömaan huoltotien aurausta Korvenkylästä – Järvikankaalle, loppumatkalle sinne oli tehty noin kolmimetrinen tielinja. Siitä oli poistettu puita, kantoja ja kiviä. Tien pohja jäätyi kovilla tammipakkasilla, kun siellä liikuttiin työntouhussa. Niemelän Paavon ei tarvinnut pelätä Kempsunsa vajoamista sulaan metsämaahan, kun aurasi tien sinne.

Kun, Paavo ensimmäisen kerran aurasi huoltotietä Järvikankaalle. Hänellä oli Kempsunsa lavalla useita räjähdeainelaatiokoita. Hän jätti ne Junttilan Oivan aitaan. Hän sanoi, että ”turvallisempaa on aurata loppumatkan vaikeakulkuinen metsätieosuus ilman niitä”.

Järvikankaalle rakennettiin pieni Leppijärven tyhjennyksen työmaa. Siellä oli muutama parakki ja varasto räjähteille. Niihin aikoihin räjäyteltiin dynamiittiä säästelemättä. Työmaaruokalaa piti siellä keskikyläläinen Samppa Pikkarainen. Hänellä oli hyvä maatila entisen suuren Koivikon mailla Tyrnävän Keskikylässä jokivarressa. Heillä oli siellä ollut myös pieni Tyrnävän Osuuskaupan sivumyymälä. Anna ja Samppa Pikkarainen olivat lapsettomia. He adoptoivat tytön ja pojan. Anna ja Samppa Pikkarainen kulkivat silloin tällöin seuroissa ja Tyrnävän kirkossa silloisen maaseudun ihmisten yleisen tavan mukaan.

Kylätie tuli

Sotien jälkeen maaseudun kylät kasvoivat. Kylät alkoivat myös haluta parempia kulkuyhteyksiä. Oli oltu tulevaa Korventietä vastaan ja puolestä. Korvenkyläläisistä koostunut ”karvalakkilähetystö” oli käynyt Muhoksella muhoslaisen maalaisliittolaisen kansanedustaja Aaro Kaupin luona apua pyytämässä. Hän oli hankkinut Korventielle rahoituksen ja rakentamispäätöksen.

Kun, vuosina 1953-1955 rakennettiin kylätietä, Korventietä. Täytemaana sinne ajettiin hiekkaa Järvikankaalta Konttilan talon metsäsaralta. Pääosin työ tehtiin hevoskärryin ja lapioin. Traktoreita siellä oli ollut työssä vain Korvenkylän Junttilan Oivan uusi harmaa Ferguson ja Keskikylän Yli-Ikolan uusi keltainen Renault. Lapiolla traktorikuormat tehtiin myös.

Korventie oli ensin ollut useita vuosia vain heikkokuntoinen. Enemmän se oli vain hiesupohjainen tielinja, jossa olivat vaivana pahat kelirikot syksyisin ja keväisin. Liikenne lisääntyi myös Korventiellä. Nekin Järvikankaalta aikoinaan ajetut hiekat ovat lentäneet pölyinä pois jo vuosia sitten. Tiestä huolehtiva Tyrnävän kunta alkoi ajattaa kesäisin Korventielle hyvää sepeliä tien korjaukseen. Tie onkin ollut kunnoltaan erinomainen jo vuosia. Se jatkuu nykyisin nelostielle.

Heinäntekoa luonnonniityiltä

Leppiojan alkupäässä oli muutamien kilometrien matkalla ollut reheviä luonnonniittyjä sadoin hehtaarein. Niityt olivat aikoinaan olleet tarpeeseen hankkiessa kotieläimille ruokaa. Heinää on syötetty lehmille, hevosille ja lampaille aikojen alusta. Mahdotonta sanoa, että keitä isäntiä niilläkin Leppiojan alkupään niityillä oli ollut niittämässä viikatteineen ja keräilemässä heinää eläimilleen aikojen saatossa?

Taloissa on vaihtunut isäntiä. Suku oli saattanut sammua talosta. Isännät saattoivat lähteä katsomaan elämän mahdollisuuksia muualle – muille seuduille. Tai vainolainen oli tehnyt miekalla tappotöitä, tyhjentänyt taloja asukkaista. Isonvihan (1714-1721) aikana venäläiset olivat käyttäneet tehokkaasti ns. poltetun maan taktiikka Limingan kylissä. Sekin toiminta oli nähtävästi vaihdattanut isäntiä.

Pitkinä aikakausina, aikojen saatossa heinää oli kerätty niityiltä nautintaoikeuksin. Kesäisin kylien miehiä ja naisia oli matkannut järvien ja jokien sekä luonnopurojen varsille keräileen heinää. Heiniä oli säilötty hirsilatoihin ja suoviin niittopaikoilleen. Niitä oli ajettu talvella niityiltä kotiin hevosreellä lumikelien aikaan.

Syrjänittyjä oli ollut johonkin historian aikaan kyläläisten yhteisomistuksissa, mutta kuitenkin ne olivat olleet kyläläisillä täysin nautintaoikeuksin. Sukupolvien ajan oli sanottu esimerkiksi, että jo isäni isoisälläkin olivat olleet nautintaoikeudet tähän niittyyn.

Ei ikivanhoilta muinaisilta ajoilta ole luettavissa kirjoitettuja tietoja maiden omistusoikeuksista. Pappiloiden ja säätyläisten omistuskirjat olivat niistä ensimmäisiä. He osasivat lukea ja kirjoittaa.

Yli – Temmeksen Nurkkalankankaan Vähä Arttu teki kesäisin suuriin suoviin heinää Leppijärven niityltään muutamia vuosia vielä järven tyhjennyksen jälkeen. Korvenkyläläiset olivat koonneet kauan heinää talojensa rantamailta Leppijärven rantamilta Korvenkylän puoleiselta reunalta.

Esimerkiksi Keskitalolla 2:20 (Konttiloita ja Pasasia) ja mahdollisesti Vanhatalo/Niemelällä oli myös ollut jopa pieni pelto Leppijärven rannalla. Maat olivat siellä olleet kovin kivisiä, niin kylä alkoi kasvaa toiseen kivettömien peltojen suuntaan. Muutamina 1900 – vuosisadan alkukymmenien kesinä Junttilan Erkki (1900-1952) oli kuljettanut hevosen kantosatulassa osiin puretun niittokoneen korvenkyläläisten Leppijärven rantaniitylle Järvikankaan jälkeisen pienen suon yli.

Isonvihan aikaan

Suuren vuosien 1700-1721 Pohjan sodan aikana Limingan lakeuden kylissä oli raivonnut isoviha nimen saanut sota. Se oli hävittänyt vuosina 1714-1721 kaiken asutuksen Limingan, Tyrnävän ja Temmeksen kylistä. Hävitys oli ollut totaalista. Kylät, talot ja asumukset poltettiin. Kotieläimet teurastettiin tai tapettiin. Kiinnisaadut ihmiset tapettiin. Jopa kissat ja koirat oli isketty hengiltä.

Suuren Pohjan sodan välittömiä seurauksia oli ollut se, että Ruotsi menetti Itämeren herruuden ja suurvalta asemansa. Uusi vahva mies kyseisillä alueilla oli jatkossa Venäjän tsaari Pietari Suuri.

Isonvihan jälkeen Ruotsin Itämaa eli Suomi ei enää kokenut täyttä hävitystä, kuin se koki silloin ja usein sitä ennen. Talot Limingan lakeudella saivat seisoa paikoillaan vainolaisten niitä tuhoamatta.

Isonvihan alkaessa säätyläiset ja sotilaat pakenivat silmät kauhusta ”suittirenkaina” ja pelosta kiljuen turvaan emämaa Ruotsiin. Tarinoiden mukaan vasta Norjan suuret vuoret pysäyttivät heidät. Rahvas pakeni kauhuissaan syvien metsien turvaan ja suojaan.

Puolustuskyvyttömiä olivat olleet pelkin puisin heinähangoin ja puukepein sekä pienin puukoin varustautuneet rahvaan miehet. Kasakoilla oli ollut teräksisiä pistokeihäitä, sapeleita ja runsaasti henkilökohtaisia ruutiaseita sekä pieniä tykkejä. Kasakoiden hevoset olivat olleet nopeita, hyväkulkuisia. Ne olivat menneet vauhdilla jopa pienten soiden yli. Kasakat olivat liikkuneet tehokkaina noin 30 – 40 miehen sotilasosastoina. Rahvas sitävastoin oli ollut pelkin puukepein ja puukonnysäin kanssa varustautuneita yksittäistaistelijoita.

Osa rahvaasta oli onnekseen löytänyt ja saanut turvan syvistä metsistä. Mutta, paljon heitä saivat tarinoiden mukaan kasakat kiinni metsistäkin. Tavallisesti se tarkoitti hengenlähtöä kiinnijääneille.

Isonvihan aikana Limingan kirkkoherrana oli toiminut Kristian Gisselkors. Hän myös oli myös paennut kauhuissaan muiden säätyläisten tavoin Ruotsiin. Vuonna 1721 rauhan tultua ja palatessaan pakomatkaltaan, hän oli alkanut laatia tilastoja Limingan menetyksistä isossavihassa. Huomattavaa oli ollut sekin, että venäläiset olivat vieneet paljon vankeja kaiken muun hävittämisen lisäksi.

Pohjois-Pohjanmaalla isonvihan aikana ikävää mainetta niittänyt verihurtta, sotarosvo ja kelmi Kustaa Lillbäck (1700 – 1721) oli ollut aluiltaan säätyläispoika, ei hän siis ollut rahvaan poikia. Hänen isänsa oli ollut Ruotsin Itämaan hallintovirkamiehiä. Hän oli ollut korkeasti arvostettu Iin ja Pudasjärven nimismies ja vouti.

Sota muutti nuoren Kustaa Lillbäckin elämänkulun. Ei hän saanut elää eikä nauttia säätyläispojan todennäköisesti osakseen tulleestä säätyläisen mukavasta huolettomasta elämästä, paljoista ruuista ja runsaista väkijuomista notkuvien jatkuvien pitopöytien äärellä lihavana pappina tai äveriäänä nimismiehenä.

Sitävastoin hänen kohtalokseen oli tullut isonvihan ajan lapsisotilaan surullinen kohtalo venäläisten käsissä ja – joukoissa. Huonoja olivat lapsisotilaiden kohtalot olleet niinäkin aikoina.

Iissa talvella 1715 venäläisten vangiksi joutunut nuori Kustaa Lillbäck joutui kasakoiden ”uudelleen koulutettavaksi”. Sittemmin vielä samaisen isonvihan sodan jatkuessa, hän alkoi liikkua kasakoiden kanssa polttaen, ryöstäen, raiskaten ja tappaen Pohjois-Pohjanmaalla.

Isonvihan vielä käynnissä ollessa (v. 1717) hän oli antautunut ruotsalaisille. Hänen huono tuurinsa jatkui. Surullinen, entisen lapsisotilaan elämä päättyi, kun ruotsalaisille antautunut Kustaa Lillbäck mestatiin Tukholmassa v.1721. Kustaa riepu oli ollut virunut vankiloissa lähes kolme vuotta ennen mestaustaan.

On nähtävissä Kustaan kohtaloa niinkin, että entinen lapsisotilas oli ollut kuin joku vammaiseen verrattava kyttyräslkäinen, jolla oli ollut ikäviä rumia haisevaa visvaa vuotavia kasvannaisia, mutta ei kuitenkaan ollut yksinäiselle saarelle eristettävä spitaalinen. Nätimpää oli siis ollut päästä tästä vangiksi antautuneesta entisestä lapsisotilaasta, tuosta Kustaa kummajaisesta tyystin eroon!

Tyrnävän Korvenkylässä liikkui ennen tarinoita isonvihan ajoilta. Kylän reunalla Kotakankaalla oli ollut isonvihan aikaista asutusta kodan, kotien muodossa. Järvikangas ja sen selvästi muusta ympäristön maastosta ylempänä ollut jatke pieni moreeniharju Korkeakangas, Leppiojan alkulähteet sekä Kotakaarto olivat myös tarjonneet turvapaikkoja isonvihan sotapakolaisille. Jos, sotapakolaiset ehtivät esimerkiksi paeta Ikoseksi sanottuun suureen Leppijärven takaiseen erämaahan. Hyvässä lykyssä saattoi käydä niin, etteivät kasakat heitä sieltä löytäneet.

Usein, isonvihan syvien metsien piilopirtin ajatellaan olleen kuin niiden 1700 – luvun alkuaikojen jokivarsien ja rintamaiden kylien tavanomaisen savutuvan tai savupirtin. Hirsistä veistetyn ja nätisti salvetun savupirtin nurkassa oli seisonut kookas lämmitettävä kivikasa, kiuas. Tuollainen, niinä aikoina yleisesti rahvaan asuntona toiminut, oli ollut esimerkiksi suuritöinen rakentaa.

Voi paremmin uskoa isoavihaa paossa olleilla ihmispoloilla olleen vain vaatimattomia, nopeaan kyhättyjä asuinsuojia. Yksinkertaisimmillaan se oli ollut pelkkä nuotio suojaisan notkelman ja metsän siimeksessä. Nuotion vierustoille saatettiin alkaa rakentaa suojaseinämiä havuista, risuista ja turppaista. Laavuksi sanotulla yöpyminen oli ennen ollut nätti tapa nuotion lämmössä yöpymiseen. Turve – , turpaskömmänät sekä havu- ja risumajat olivat olleet yleisiä isonvihan sotapakolaisille.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leppij%C3%A4rvi_(Tyrn%C3%A4v%C3%A4)

http://mauri009-lakeudelta.blogspot.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nipsinginoja

https://www.fonecta.fi/kartat/Leppij%C3%A4rvi%20(Vesist%C3%B6)%20Korvenkyl%C3%A4,%20TYRN%C3%84V%C3%84?lon=25.62278344458262&lat=64.69979540200656&z=13

https://www.kotimaa24.fi/blogit/paholaisen-renki/comment-page-2/

http://www.pellervo.fi/pellervo/kp10_06/iso_viha.htm

http://www.kirjastovirma.fi/oulunkihlakunta/tarinoita_liminka

https://www.youtube.com/watch?v=sHy8kThotyg

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4ojitus

http://www.kirjastovirma.fi/oulunkihlakunta/tarin oita_liminka

Hilla
Suomuurain
Lakka

Avainsanat: , , , , , ,

Tarinaa yhteisvastuukeräyksistä

FM Mauri Junttila

 

Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhteisvastuukeräyksen juuret ovat lähimmäisen rakkaudessa. Vuoden 2017 yhteisvastuuukeräys alkoi aurinkoisena helmikuisena kynttilänpäivänä sunnuntaina 5. helmikuuta. Yhteisvastuukeräyksen teema on nyt torjua ihmiskauppaa. Yhteisvastuukeräysten suojelijoina on toiminut tasavaltamme presidenttejä.

Talvisten yhteisvastuukeräysten avajaiset ovat olleet juhlallisia tilaisuuksia ja myös julkisuushakuisia. Julkisuudella on nähty olleen hyötyä yhteisvastuukeräyksen onnistumisissa. Yhteisvastuukeräyksen avajaiset olivat ennen olleet radioituja. Myöhemmin ja meidän päivinämme ne ovat televisioitu.

Yhteisvastuu ja huolehtiminen lähimmäisistä on ikiaikainen asia. Jo, uskoaksemme kivikauden tarinoiden ns. ”luolakarhujen klaanit” jopa huolehtivat lähimmäisistään. Raamatun kertomuksissa sekä monissa Jeesuksen vertauksissa on viittauksia lähimmäisen rakkauteen ja muista huolehtimisiin.

Yhteisvastuukeräystä tehtiin vuoteen 1963 saakka vain kotimaisiin avustuskohteisiin tai oman seurakunnan taloudellista puutetta kärsimään joutuneitten auttamiseksi. Sittemmin, Suomen kirkon ulkomaanapu alkoi käyttää yhteisvastuu keräysrahoja ensin Afrikkaan, Namibian Ambomaalle. Avustuskeräykset kaukaisiin kohteisiin ovat lisääntyneet nykypäivinä.

Huutolaisuutta

Suomessa oli vielä 1900 – luvun alkukymmeninä ollut ikäviä muistoja jättänyttä ns. huutolaisuutta. Ihmisiä myytiin huutolaisiksi taloihin. Sen voi ajatella karkealla tavalla liittyneen muista huohtimisiin. Mutta, ei sitä tehty lähimmäisen rakkaudesta.

Ihmiskauppaa se oli ollut. Huutolaisissa oli ollut esimerkiksi orvoiksi jääneitä lapsia. Usein huutolaisissa oli ollut heitä, jotka eivät kyenneet huolehtimaan täysipainoisesti itsestään esimerkiksi sairauden tai erinäisten vaivojen tai ruumiinvammojen takia.

Huutolaisten huutokauppatilaisuuksissa käynet kuntalaiset olivat huutaneet mieluummin eläteikseen eli huutolaisiksi heitä, jotka tekivät työtä tai kykenivät tekemään työtä. Heitä, joista saivat kunnan vaivaisten huutokaupanpitäjiltä eli asuinkunnaltaan eniten taloudellista hyötyä.

Lähimmäisen rakkaudesta ei ollut kuntain huutolaiskaupoissa kysymys. Selvää ihmiskauppaa se oli ollut. Sitä oli tehty Suomessa vielä 1920 – 1930 luvuilla.

Yhteisvastuukeräys alkoi

Nykyisen, tuntemamme Suomen kirkon yhteisvastuukeräyksen alkuajatukset löytyvät vuodelta 1949. Vuonna 1950 yhteisvastuukeräystä tehtiin jo monissa seurakunnissa. Yhteisvastuukeräyksen isänä pidetään varkautelaista kirkkoherra Kustaa Sarsaa.

Hänen mainitaan olleen suojeluskuntakriittisen miehen. Kirkkoherra Sarsa ei ollut esimerkiksi alkanut vihkimään paikallisen suojeluskunnan lippua kirkossaan. Omia vikojaan toki oli ollut suojeluskunnissa. Esimerkiksi juutalaisten oli ollut vaikeaa päästä jäseneksi paikallissuojeluskuntaan. Eräänlainen sotahulluus ja hurmoksellinen suur – Suomi hihhulointi olivat myös liittyneet Suomen suojeluskuntain toimintaan.

Väkivaltaisuus oli ollut tyypillistä suojeluskuntalaisille. Esimerkiksi säveltäjämestari Toivo Kuula (vv.1883-1918) oli surmattu eräiden valkoisten juominkien yhteydessä. Suojeluskuntalaisten ”harjoitukset” olivat koko suojeluskuntain elinkaaren aikana usein olleet vain vain raskaita juominkeja. Surullista oli kova juopottelu ollut täysraittiutta ihannoiville suojeluskuntalaisille.

Huonoa oli ollut sekin, kun toisilta isänniltä jäivät talot työt retuperälle, kun suojeluskuntatoiminta ”harjoituksineen” vei kaiken ajan. Peltosarkojen ojien varsien vesaikot levittäytyivät vääjäämättömästi kohden peltosarkojen keskustaa. Tai pirtin lämmitykseen tarvittavat koivunrisut ja koivut olivat noudettu suoraan metsästä.

Suomen Huolto

Yhteisvastuukeräysten ja vastuuntunnon sekä lähimmäisistä huolehtimisen eräänä merkittävänä alkukipinänä voidaan pitää Suomen Huolto nimistä järjestöä. Se perustettiin kesällä 1941 jatkosodan aluilla. Jatkosodan monet tapahtumat, kuolleet, haavoittuneet, sotaorvot, sotaevakot jne vaikuttivat, että tarvittiin kansanhuoltoon liittyvä suuri voimakas järjestö kuten Suomen Huolto.

Suomen Huolto oli ollut tärkeä ja hyvin toiminut avustusjärjestö apua tarvitseville. Se toimi vapaaehtoisten vastuuntuntoisten kansalaisten ylläpitämänä suurena järjestönä. Se toimi vielä useita vuosia jatkosodan jälkeen. Se välitti esimerkiksi ulkomailta Suomeen tullutta raha – ja materiaaliapua kansalaisillemme. Suomen Huolto oli isännöinyt USA:n presidentti Rooseveltin ja rouva Eleanora Rooseveltin vierailua Suomessa vuonna 1950.

Suomen Huolto oli toiminut kansanhuoltoministeriön alaisena järjestönä. Se lakkasi toimimasta vuoden 1953 aikana. Suomen kuntain ja valtion silloinen edistynyt sosiaalipolitiikka oli vaikuttanut merkittävästi siihen, ettei Suomen Huolto nimistä järjestöä enää tarvittu.

Eräs yhteisvastuukerääjä

Tyrnävän seurakunnan eräänä yhteisvastuukerääjänä 1900 – luvulla vuosikymmenillä 50 ja 60 toimi Toivo Kaikkonen. Hän oli ollut 1900 – luvun miehiä. Pitkän iän eläneen Toivon syntymä, elämä ja kuolema olivat kaikki olleet viime vuosisadalla.

Maanviljelijä Toivo Kaikkonen keräsi Tyrnävän seurakunnan yhteisvastuukerääjänä rahaa Keskikyläntien ja Korvenkyläntien varren taloista. Toivo liikkui enimmäkseen yksinään, mutta saattoi hänellä joskus olla joku uskonveli kaverina. Hän alkoi liikkua yhteisvastuu keräyslistansa kanssa kohta kynttilänpäivältä. Ennen vanhaankin valtakunnallinen, joka jokavuotinen luterilaisen kirkon yhteisvastuukeräys julistettiin avatuksi helmikuun alkupuolen kynttilänpäivänä tai sitä lähimpänä sunnuntaina.

Toivo Kaikkonen oli ollut uskonsuunnaltaan vanhoillislestadiolaisia (VL). Hän oli ollut kristitty koko ikänsä. Hänen uskonnollinen maailmankuvansa, vakaumus ja usko kirkastuivat, selkiintyivät ja syventyivät uudelleen 1950 – luvulla.

Toivo meni hartaana uskovaisena mukaan Tyrnävän vanhoillislestadiolaisiin. Hän liittyi Jumalan lasten joukkoon. Lestadiolaisuus on ollut aina jäsenmäärältään suurin Suomen luterilaisen kirkon herätysliikkeistä.

Lestadiolaisilla on Tyrnävän kirkonkylässä kokoontumispaikkana Rauhanyhdistyksen talo. He kokoontuvat siellä sunnuntaisin kello 18.00. Monet lestadiolaiset sielläkään eivät käyneet luterilaisen seurakunnan kotikirkon sunnuntaimessuissa, vaan he kävivät mieluummin sunnuntain iltaseuroissa Rauhanyhdistyksellä. Toivolla oli myös sitä tapaa. Kylläkin Toivo kävi Ida vaimonsa kanssa esimerkiksi pääsiäisviikon eli hiljaisen viikon hartaustilaisuuksissa Tyrnävän kirkossa omien Rauhanyhdistyksen pääsiäistapahtumien lisäksi.

Toivosta tuli 1950 – luvulla aktiiviseurakuntalainen ja vakaumuksellinen vanhemman suunnan lestadiolainen. Seurakuntauskollisuus ilmeni hänen kohdallaan siten, että Toivo keräsi muutamina vuosina Tyrnävän seurakunnan yhteisvastuukeräykselle rahaa Tyrnävän Keskikylän ja Tyrnävän Korvenkylän taloista.

Ja, myös siten, että Toivo alkoi kulkea sunnuntaisin lestadiolaisten tilaisuuksissa Rauhanyhdistyksellä. Kun, hän tapasi lestadiolaisia esimerkiksi Temmeksen Haurukylän miehiä, hän tervehti heitä silloisen yleisen lestadiolaisten tavan mukaan sanoin: ”Jumalan terve”. Usein tervehtivät he toisiaan kohteliaasti käsipäivää sanoen.

Yhteisvastuu keräystoimintaa oli kuin olisi ollut jollain tapaa rationalisoitu useiden vuosien ajan niinä vanhoina hyvinä aikoina. Oli esimerkiksi olemassa kirjoittamaton sopimus, että minimissään itsekukin talo laittaa seurakunnan yhteisvastuukeräykseen viidenmarkan setelin.

Toki niitä sai laittaa useampiakin. Esimerkiksi eräs X isäntä oli kerrattain laittanut yhteisvastuukeräykseen viisi viisimarkkaista ja eräästä monihenkisestä perheestä laittoivat itsekukin viisi markkaisen. Se oli ollut yhteisvastuukerääjälle helpompaa, kun keräysrahoina liikkui paperisia viisimarkkaisia.

Sekin oli oma vaivansa, kun monesti piteli kovia pakkasia yhteisvastuukeräyksen aikana. Viiden markan setelit olivat nätimpiä käsitellä lämpimään paksuun turkkiin pukeutuneen miehen kylmillä paukkupakkasilla. Joutui toki Toivo joskus ottamaan vastaan yhteisvastuu keräyskukkaroonsa myös pelkkiä pieniä kolikoita.

Toivon yhteisvastuukeräyslista oli tavan mukaan käsin kirjoitettu konseptipaperi. Lahjoituksen antaja kirjoitti listaan nimensä ja paperin reunan pitkään riviin viisi markkaa tai mahdollisesti 20 markkaa. Lisäksi hän kirjoitti nimensä listan reunaan.

Se, että käyttivät etupäässsä viisimarkkaisia, se tarkoitti sitä, että keräystä oli hiukan rationalisoitu. Joku saattoi joskus mainitakin, ettei yhteisvastuukerääjä ole kuin kolehdinkerääjä. Helppoa oli itsekunkin seurakuntalaisen varata muutamia vitosia kotiinsa, kun tiedettiin seurakunnan yhteisvastuukeräys miehen olevan liikkeellä.

Toivo arvosti ihmisissä esimerkiksi hyvää ryhtiä ja kaunista, reipasta askeltamistä. Hän saattoi sanoa jostakin, että ”pystö mies”, tarkoittaen sillä miehen ryhdikkyyttä. Olisiko se juontanut sieltä, että Toivon isä, Antti Kaikkonen oli ollut vuosina 1901 – 1902 lakkautetun Suomen kaartin eli silloisen Suomen armeijan eräs kantavääpeli.

Tyrnäväläisillä oli ollut tuuria perustaessaan paikallissuojeluskuntansa helmikuun alussa 1918. He olivat saaneet paikallispaikallispäällikökseen entisen kantavääpelin eli ammattimiehen. Moni suojeluskunta ei saanut päällikökseen ammattimiestä edes koko elinkaarensa aikana.

Yhteisvastuukeräys vuonna 2017

Vuoden 2017 yhteisvastuu torjuu ihmiskauppaa. Suomessa keräysvaroin autetaan ihmiskaupan uhreja. Keräyksen kansainvälisessä esimerkkikohdemaassa Jordaniassa yhteisvastuuvaroin tuetaan Syyriasta sotaa paenneiden nuorten koulutusta ja toimeentuloa. Sen nähdään ehkäisevän altistumista ikävälle ihmiskaupalle ja ihmisen hyväksikäytölle. Yhteisvastuukeräys käynnistyi kynttilänpäivänä 5.2.2017.

Ihmiskauppaa ja siihen rinnastettavaa hyväksikäyttöä pidetään yhtenä tämän päivän suurimmista ihmisoikeusongelmista. Ihmiskauppaa ja hyväksikäyttöä on sivullisen yleensä vaikeaa havaita, mutta sitä on kuitenkin kaikkialla. Ihmisten liikkuvuuden ja väestömäärien lisääntymisen myötä myös ihmiskaupan riskit ja määrät ovat jopa kasvaneet ja avun tarve on edelleen suuri.

 

Yhteisvastuukeräyksen avajaisjumalanpalvelus pidettiin Pohjanmaalla Korsnäsin kirkossa. Se nähtiin Yle:n kanavalla 5 sunnuntaina 5.2.2017 kello 15.55 Samana sunnuntaina nähtiin myös TV1:ssä klo 10 00 alkaen suomenkielinen jumalanpalvelus eli sunnuntaimessu Pohjanmaalla Pietarsaaren kirkosta. Tasavallan presidentin yhteisvastuukeräyksen avajaispuhe lähetettiin TV1:ssä kynttilänpäivänä 5.2. kello 12.00.

Läheitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteisvastuuker%C3%A4ys

https://www.yhteisvastuu.fi/

https://www.lohjanseurakunta.fi/240-yhteisvastuu-2017-kaynnistyy-sunnuntaina-5.2

https://fi.wikipedia.org/wiki/Huutolaisuus

https://www.yhteisvastuu.fi/yhteisvastuu/historia/

https://www.yhteisvastuu.fi/en/the-history/

https://www.yhteisvastuu.fi/sv/gemensamt-ansvar/historik/

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Suomen_Huolto

https://fi.wikipedia.org/wiki/Huutolaisuus

http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/lapset-joutuivat-lammittamaan-jalkojaan-omalla-virtsallaan/134550

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansanapu

Avainsanat: , , ,

Tarinaa sodista ja eräistä entisistä rintamamiehistä

FM Mauri Junttila

Tarinaa sodista ja eräistä entisistä rintamamiehistä

Viime vuosisata oli sotien vuosisata. Oli 1. maailmansota ja 2. maailmansota. Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli talvisota, jatkosota ja Lapinsota. Talvisodassa vihollismaa oli Neuvostoliitto, samoin jatkosodassa. Vuosia kestänyt jatkosota (1941-1944) koostui hyökkäysvaiheesta, asemasotavaiheesta ja perääntymisvaiheesta.

Lapinsota liittyi jatkosodan rauhansopimuukseen. Lapinsotaan liittyi pieni kahakka Pudasjärvellä 28.9.1944 saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden kesken. Lapinsota alkoi varsinaisesti lokakuun alusta 1944 Perämeren pohjukan satamakaupunkien Tornion ja Kemin valtauksilla.

Lapinsotaa kesti kuukausia. Taistelut pienentyivät ja heikentyivät mennessä kohden Jäämerta ja Pohjois-Norjaa. Viimeinen saksalainen sotilas poistui maastamme Kilpisjärveltä 27.4.1945. Lapinsodassa sodimme entisiä saksalaisia aseveljiämme vastaaan. Sanottiin, että Lapinsodassa aseveljet olivat vastakkain.

Suomen viime sotiin osallistui satojatuhansia asevelvollisia ja reserviläisiä. Heissä oli selvästi eniten ollut reseviläisiä. Heitä sanotaan sotaveteraaneiksi ja entisiksi rintamiehiksi. He olivat joutuneet ”sinne jonnekin, linjoille” asemiehiksi yleisen asevelvollisuuden kautta. Suomen armeijaa sanottiin Suomen puolustusvoimiksi.

Vuosittain armeijaan kutsuttiin 20 vuotta täyttäneitä nuorukaisia asepalvelukseen, asevelvollisiksi eri aselajeihin. Sotilaskoulutuksen jälkeen heidät oli kotiutettu. He siirtyivät reserviin.

Reserviläisinä heitä sitten kutsuttiin mukaan sotiimme. Reserviläisissä oli ollut vanhoja, jopa – 1800-luvulla syntyneitä. Esimerkiksi entinen rintamamies, tykistön reserviläinen, tyrnäväläinen Ahti Heikki Pasanen oli syntynyt 18.5.1897. Hän kuoli 2.2.1970. Ahti oli ollut sodassa kenttätykistössä. Tämä reserviläistykkimies, 1800-luvun puolella syntynyt entinen rintamamies Ahti Pasanen kävi sotansa ilman haavoja, vammoja tai vaurioita. Ahti kylläkin arveli, että tykkien jyly ja tykkien laukausten voimakkaat paineaallot vaikuttivat siten, että hänen kuulonsa heikentyi turhan nopeaan vanhemmuuden.

Sota-aikana, sotaväkipalvelukseen oli kutsuttu myös selvästi 20 – vuotta nuorempia. Asemiehiksi rintamille oli lähetetty jopa alle kaksikymppisiä nuorukaisia. Sotiin menneet monet nuoret vapaaehtoiset laskivat myös rintamamiesten keski – ikää.

Maa-ja metsätalous Suomi taistelee

Olimme olleet 1900-luvulla täysin maa-ja metsätaloudesta elänyt maa. Viime sotiemme rintamamiehissä oli ollut satojatuhansia metsätöistä ja uittotöistä elantonsa saaneita miehiä. Heillä oli siis ollut vankkoja kokemuksia elää luonnossa ja monet heistä osasivat elää luonnosta. Luonnon olosuhteissa oltiin ja elettiin viime sodissa esimerkiksi laajassa Lapinmaassa ja valtavissa Laatokan Karjalan ja Vienan Karjalan sekä Aunuksen erämaissa.

Niiden vanhojen aikojen eli II maailmansodan ajan suomalaisilla rintamamiehillä oli ollut kokemuksia myös ampuma-aseista. Maaseudun miehet harrastivat yleisesti metsästystä. Hyveitä metsästäville miehille oli ollut osua pyydystettävään jänikseen tai metsäkanalintuun. He eivät siis ampuneet vain ”reikiä ilmaan – ilma mustana savusta” ja eivät he haaskanneet kallista ruutia tai arvokkaita hauleja ja luoteja.

Väärin oli ollut myös niiden vanhojen aikojen miesten haavoittaa viattomia eläimiä. Huono, suorastaan tarpeeton mies oli ollut sellainen mies, jos ei osannut arvostaa eikä kunnioittaa luonnonelämiä, viattomia luontokappaleita.

Eräistä entistä rintamamiehistä

Viime sotien rintamamiehissä oli selvästi ollut eniten 1900-luvulla syntyneitä. Eräänä esimerkkinä heistä käynee entinen rintamamies Yrjö Erkki Junttila (1900-1952). Hän oli ollut asevelvollisena nuoren Suomen armeijassa vuosina 1920-1922. Hän oli silloin ollut ratsumiesporukoissa Karjalassa Perkjärvellä. Talvi-ja jatkosotaan hän oli osallistunut kiväärimiehenä. Hän oli haavoittunut pahoin kesällä 1942 läpiammuttuna erään neuvostoliittolaisten hyökkäyksen yhteydessä Kiestingissä.

Erkki oli sittemmin ollut siitä toivuttuaan jonkinverran työvelvollisena Oulun Toppilan satamassa purkamassa saksalaisten aseveljiemme huoltolaivojen lasteja. Se oli ollut hyvää ja mieluisaa työtä sota-aikana, pula – aikana. Mukavaa oli Erkinkin ollut mennä sinne töihin purkamaan sakemannien huoltolaivojen lihavia lasteja.

Saksalaiset olivat maksaneet heille hyvän työmiehen palkan. Entisillä saksalaisilla aseveljillämme oli myös ollut paljon sellaista, josta oli pulaa. Heillä oli esimerkiksi ollut kaakaota, kahvia ja erinomaista särkylääkettä Pervitiiniä. Se oli ollut ihmelääkettä, mitä syötyään sairaskin mies oli kohta tehnyt raskaita satamatöitä kuin konsanaan riski nuorukainen. Se oli ollut piriste, mistä ei edes tullut riippuvaiseksi.

Kiestingissä kohtalo oli sanellut Junttilan Erkin kohtalosta. Hän oli haavoittunut läpiammuttuna. Aseellinen palvelus päättyi häneltä. Hän jäi henkiin. Erkki oli sittemmin ollut työvelvollinen kuntonsa puolesta jatkosodan rauhaan saakka.

Silloisen Kiestingin taistelun jälkeen lääkintämiehet olivat siivonneet taistelukenttää ja he olivat huomanneet, että ”Erkkihän hengittää vielä”. JSP:lle hänet vietiin. Erkki eli kyseisen haavoittumistapauksen jälkeen vielä kymmenkunta vuotta. Hänestä oli tullut paikkauksen jälkeen vielä kova työmies – työnarkomaani.

Erkki oli ollut maanviljelijä. Hän oli ollut talvisin metsätöissä hevosten kanssa. Oli siis osannut elää luonnossa ja luonnostakin. Erkki oli kulkenut metsätyösavotoissa myös viime sotien jälkeen muutaman vuoden hevosten ja poikainsa kanssa. Hänellä oli ollut viime sodan jälkeen kolme työhevosta tallissaan. Erkki oli lopettanut savottamiehen tienestityönsä ennen 1940 – luvun loppua. Hän ryhtyi maanviljelijäksi. Maataloustuotteilla oli ollut kovaa kysyntää viime sotien jälkeisenä pula-aikana.

Erkin ikäiset puhuivat tavatessaan vähemmän sodista, mutta kuitenkin tarinoivat he jotain sodista. Heille oli työnteko ollut tärkeintä. Se vei kaiken mielenkiinnon ja ajan. Jälleenrakennuskaudesta oli heillä myös tarinoitavaa ja paljon mielenkiintoista keskusteltavaa, kun tavattiin. Maatalouden koneellistumista myös odoteltiin ja siitä keskusteltiin. Erilaisista maataloustraktoreista juteltiin.

Olihan heille tullut paljon uusia juttukavereita sekä myös tarinoitavaa sotaevakoiden kokemuksista heidän evakkotaipaleiltaan. Heitä oli tullut ennestään tuntemattomilta alueilta. Heissä oli esimerkiksi kaunista soljuvaa Karjalan murretta puhuvia tai Kuusamon Paanjärven ja Tavajärven sotaevakoita, jotka laittoivat kivasti H – kirjaimia puhekieleensä. Heidän kanssaan juteltiin monista asioista, kun tavattiin. Sotaevakot vierailivat myös naapureissaan.

Niinä vanhoina aikoina urheilu kiinnosti edelleen meitä suomalaisia paljon. Helsingin suurkisat olivat vuonna 1947 ja kesäolympialaiset tulivat Helsinkiin vuonna 1952. Radiosta kuultiin urheilusta. Kun, oli töiden puolesta mahdollista, niin radio oli auki. Sanomalehdissä oli urheiluosasto. Kuvalehdissä oli myös urheilusta ja urheilijoista.

Suomessa olivat sotien jälkeen eduskuntavaalit. Ne olivat myös olleet erään II maailmasodan hävinneen maan – ensimmäisenä länsimaana pidetyt. Ne olivat olleet vuonna 1945. Äänestää saivat alkaa 21 vuotiaat suomalaiset vuodesta 1944 lähtien.

Että, oli meillä todella paljon ja monenmoista tarinaa ja juttua niinä sodanjälkeisinä aikoina. Oli tarinointia esimerkiksi politiikasta, urheilusta ja yhteiskunnasta. Ilmoista, satonäkymistä: nauriin, ohran, kauran, heinän, perunan ja rukiin kasvuista tarinoitiin.

Veikko Henrik Vesala (1920-2006) oli joutunut olemaan kauan asevelvollisena ja rintamamiehenä. Niin, olivat monet hänen ikäisensä joutuneet kokemaan saman. Hän oli ollut sodissa pääasiassa konekiväärimiehenä. Veikko oli kulkenut pitkän sotatiensä ilman vammoja ja vaurioita. Sellaisiakin oli entisissä rintamamiehissä ollut.

Veikko oli lähtenyt sotaansa metsätöistä. Hän palasi sodasta metsätöihin. Veikko oli ollut sodan jälkeen ensin metsäsavotoissa sydän – Savossa, Savonlinnan seuduilla. Hän oli kulkeutunut sieltä tilanhoitajaksi muhoslaisen kansanedustaja, professori, tiilitehdas – ja rakennuslevytehdasyrittäjä Aaro Kaupin Viinikan tilalle. Sieltä Veikko muutti aikanaan isännäksi kotiinsa Tyrnävälle. Hän isännöi ja puuhaili siellä ahkerana, osaavana ja touhukkaana isäntänä eläkeikäänsa saakka.

Veikko oli ollut ahkera ja kaikkeen kykenevä mies. Hän teki kaiken hyvin. Veikko oli täydellinen, perfektionisti. Esimerkiksi hänen pihansa ja maatilan rakennukset olivat hyväkuntoisia. Veikon hyvätuottoiset lehmät olivat tuorehuruokinnalla. Saivat jonkin verran myös kuivaa heinää terveysrehuna. Veikko osasi tehdä heinätyönsä oikein sadekesinäkin. Hänen lehmänsä eivät joutuneet syömään homeisia korsirehuja.

Vesalan Veikon vaimo sairasteli paljon. Veikko hoiti hänet kotona. Työteliäs ja ehtivä mies hän oli ollut.

Veikolla oli kavereina esimerkiksi Tyrnävän Keskikylän mies Paavo Ikonen. Entisiä rintamamiehiä Paavokin oli ollut. Hän vieraili Veikolla ainakin itsenäisyyspäivisin. Ahkera ja tekevä sekä ehtivä Veikko leipoi kakun Paavon vierailuksi. Sitten, he joivat kivat itsenäisyyspäiväkahvit valkoisella pellavaliinalla katetun pöydän ääressä – parin sinivalkoisten kynttilän loisteessa. Paavo vieraili Veikolla itsenäisyyspäivisin – hiihtäen matkat ilmojen salliessa. Hän juhlisti siten omalla tavallaan entisten rintamamiesten ylläpitämää itsenäisyyttämme.

Veikon ajankäytöstä ja tehokkuudesta voi vielä mainita, että hän keitti melko usein makiaajuustoa. Se luetaan isotöisiin perinnekeittoruokiin. Veikko aprikoi, että vaikka makiajuusto vaatii tarkkaa valvontaa, niin ei kattilan sisällön kiehumista tarvitse jatkuvasti ”tihata”. Hän maailman menosta kiinnostuneena lueskeli silloin sanoma-ja kuvalehtiä tarkempaa, ja korkealla keittöjakkaralla istuen seurasi toisella silmällä juustokeiton valmistumista. Hyvää, hyvin onnistunutta makiaajuustoa Veikko keitti.

Veikolla oli ollut hyvä terveys. Hän kävi vielä eläkeikäisenä talvisinkin polkupyörällä Oulun helluntaiseurakunnan messuissa. Matkaa oli suuntaansa lähelle 40 kilometriä.

Se, että entinen rintamamies Veikko otti vastaan Jeesuksen. Sillä oli ollut merkitystä hänen selvitä kunnialla elämästään. Veikon elämänkokemuksissa oli ollut ikävä sotien kausi. Hänelläkin se oli ollut pitkä kausi.

Entinen rintamamies Oiva Erkki Iisakki Junttila (1922-2001) oli joutunut asemieheksi nuorukaisena. Oiva oli harrastanut nuorena metsästystä ja kalastusta Leppijärvestä. Hänkin oli ollut nuorena paljon metsätöissä. Oiva osasi siis elää luonnossa ja luonnosta. Hän oli ollut ennen vanhaan eräs entisen Temmeksen suojeluskunan jäsen.

Oiva oli ollut eräs Raahessa jatkosotaan lyhyessä ajassa koulutettuja asevelvollisia. Hänet lähettiin asemiehenä taisteluihin Uhtualle ja Kiestinkiin. Kesällä 1944 hän oli ollut sotilaana Karjalan rintamalla perääntymisvaiheessa. Oiva oli joutunut syksyllä 1944 mukaan Tornion valtaukseen. Hän menetti siellä jalkansa. Saksalaisten konekiväärin räjähtävä luoti oli osunnut vasemman jalan luuhun polven yläpuolelle.

Oiva oli sairastanut vuorollaan ripulit, kuumeet ja yskät, kuin monet muutkin ”linjoilla” olleet. Se, että hän selvisi hengissä pahoin havoittuneena hyhmäisestä viemäristä. Se johtui siitä, että hänellä oli nähtävästi silloin ollut hyvä fyysinen kunto.

Oiva oli pudonnut päistikkää hyhmäiseen veteen. Hän oli hyvin nopeasti sitonut rikki ammutun jalkansa repusta löytyneellä. Ensin tietysti sitoa nopeasti kiristyssiteitä veriseen jalkaansa. Oli sitten lopuksi viilellyt puukolla vielä reppunsakin siteiksi.

Herkästi ampuvien saksalaisten tulituksen alta, Oiva oli vedetty viemäristä tapsien eli silloisten puhelinjohtojen avulla. Työ voitiin tehdä vasta pimeimmän yön aikana. Hänen vasemman jalan reisiluuhun räjähtävällä luodilla ammuttu, hyvin sitomansa, resuksi ammuttu jalkakin saappaineen oli noussut Oivan mukana pois vesiviemäristä.

Oivan jalkaa oli yritetty hoitaa paremmin ja kauan Oulun sotilassairaalassa. Ei se ollut lähtenyt paraneen eivätkä luut alkanet luutua. Pitkien hoitoyritysten jälkeen jalka oli jouduttu katkaiseen polven yläpuolelta.

Entinen rintamamies Oiva sai rintamamiestilan kotinsa vierestä vuonna 1947. Hän oli ollut myös uudelleen koulutuksessa Loimaalla. Hänestä oli tullut suutari. Oiva sai valtiolta suutariompelukoneen ja pienen hevoskuorman suutarointitarpeita. Hänestä ei tullut maanviljelijää eikä suutaria. Hän muutti Ouluun muiden töihin.

Teki hän kuitenkin useita vuosia yhteiskunnalle hyödyllistä. Oivan Erkki – isä osti keväällä 1952 Oivalle uuden harmaan petrooli Ferguson traktorin. Hän ajoi sillä kotikylästään Valiolle meneviä maitoja maantien varteen, kunnes maitoauto alkoi kiertää sielläkin. Kesien 1952-1957 aikana Oivan Ferguson oli ollut sammutettuna vain huoltojen ja tankkausten ajaksi. Se oli ollut jatkuvasti kyläläisten peltotöissä kotikylän maidonajon lisäksi.

Oivakaan ei pitänyt näkemistään sodan julmuuksista ja raakuuksista. Kun, hänet oli Torniossa kätketty haavoittuneena erään perunakellarin räystään alle. Perunoitten päälle samaan kellariin oli jätetty myös eräs suomalainen haavoittunut rintamamies. Saksalaiset olivat löytäneet hänet. Mies oli tökitty pistimillä hengiltä ja sitten vielä ammuttu. Oivan kertoi, että entiset saksalaiset aseveljet ”Tappoivat hänet turhan hyvin. Vähempikin olisi piisannut”. Oiva oli voinut seurata suomalaisen aseveljen hengiltä ottoa pienestä seinähirren raosta.

Tornion valtauksessa Oiva oli potkaissut erään saksalaisten parakin oven sisään ja syöksynyt sisälle pislari (konepistooli) käsissään. Parakissa oli ollut saksalaisia haavoittuneita. Saksalaisten lääkintävääpeli oli antanut Oivalle kultaisen taskukellon, kun hän ei ollut alkanut räiskiä pislarisarjoja sisälle syöksyttyään. Oiva oli näytellyt kultakelloaan aseveljilleen. Eräs suomalaisluutnantti oli ottanut haavoittuneitten saksalaisten henkiinjätöistä annetun lahjakellon pois Oiva – rievulta.

Oiva kävi jonkin verran veteaanitapaamisissa. Hänellä oli joitakin rintamamiestuttuja. Oiva ruukasi polttaa muutamia sinivalkoisia kynttilöitä itsenäisyyspäivänä ja juoda hyvät kakkukahvit vuosipäivän kunniaksi. Myös hänen mielestään entiset suomalaiset rintamamiehet takasivat Suomen itsenäisyyden.

Muutamista vääryyksistä

Vääryyksiä liittyy sotiin. Niistä käy esimerkkinä se, että sadattuhannet suomalaiset ojankaivajat, kyntäjät ja kylväjät joutuivat olemaan jatkosodassa asekädessä vuodesta toiseen. Oli pulaa leivästä ja muustakin ruuasta. Muutama suomalainen jopa nääntyi nälkään niinä aikoina. Ihmisiä menehtyi nälästä johtuviin sairauksiin. Saksalaisten aseveljiemme ruoka – avut olivat pieniä ja riittämättömiä koko Suomen kansalle.

Surullista oli sekin, että jatkosodan ajan suur – Suomi ajattelu oli kaiken hallitsevaa. Elettiin asevelinatsien hakaristilippujen varjossa suur – Suomi huumassa. Lehdissä oli toistuvasti kirjoituksia tulevasta suur – Suomesta. Niitä oli monien karttaluonnosten kera. Harhaiseksi ja houreiseksi suur – Suomi haaveemme kuitenkin osoittautui. Erikoisempaa oli, että suur – Suomi ”viiraaminen” sai mukaansa paljon kansaamme. Lähes koko kansa hypnotisoitui siitä. Natsi – Saksasta otettiin siinäkin asiassa mallia.

Surullista, että jatkosodan propaganda oli räikeää, houreista ja harhaista. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana propaganda lauloi tuttua virttään raaoista päällekäyvistä hunnilaumoista. Vaikutti, että liittotuneitten USA olikin suomalaisten aseveli?

Kesän 1944 sotatapahtumat Karjalan Kannaksella osoittivat sen, että Neuvostoliiton asevoimat, puna-armeija oli hyvin varustettu miljoona-armeija. Sen liittolainen rikas USA avusti sitä. Jatkuvasti kulki heiltä sotatarvikkeita ja ruoka-avustuksia monin suurin laivasaattuein Murmanskiin ja Vladivostokiin. Paljon upottivat akselivaltojen natsisaalistajat laivasaattueiden laivoja. Mutta, paljon niitä saapui lasteineen perille.

Huonoja puolia olivat nuokin: Rintamien siirtyessä kauemmaksi itään, huolto sieltä ja sinne oli heikkoa. Kaatuneet suomalaissoturitkin, kun kuljetettiin kotiseurakunnan kirkkomaihin. Tuhlaamista oli se, että pieni köyhä Suomi perusti itä – Karjalaan kalliita hallintoalueita. Miehitys jäi meiltä sinne vain vuosiin 1941-1944.

Sinne rakennettiin suuria vankileirejä. Natsien pohjoiset aseveljet, fasistihenkiset suomalaiset sulkivat niihin Karjalan alkuperäisväestöä. Sulkivat niihin Suomen heimon sukuisia kauniita karjalaisia nälkään ja kurjuuteen. Heitä kohdeltiin leireillä julmasti – alempi rotuisina pidettiin. Piestiin, raiskattiin ja tapettiin mielivaltaisesti.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/3._divisioona_(jatkosota).

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raahen_suojeluskuntapiiri

http://www.sotainvalidit.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotaveteraani

http://www.laitasaari.fi/laitasaaren-palvelut/soson-tiili/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tornionlaakson_taistelut

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapin_sota

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_1940-luvulla

https://fi.wikibooks.org/wiki/Suomen_historia/J%C3%A4lleenrakennuksen_aika

https://fi.wikipedia.org/wiki/Savotta

https://skr.fi/fi/suomalainen-rintamamies-tunteva-sotilas

http://taidetarkkailija.blogspot.fi/2016/11/eloa-juoksuhaudoissa-sodasta-puhuttiin.html

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/83999/gradu06241.pdf?sequence=1

http://markkulehto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133370-suomen-sodanajan-vahvuuksista-ennen-ja-nyt

http://80.246.169.132/jr50/kokoonpanoja.php

http://www.mikkeli.fi/museot/paamajamuseo/suomi-sodassa-1939-1945

http://www.veteraanienperinto.fi/vepe/index.php/fi/jatkosota-maanpuolustus/hyokkaysvaihe

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Suur_Suomi.htm

https://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjalan_keskitysleirit

http://hommaforum.org/index.php?topic=81575.0

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

Savottatarinaa

FM Mauri Junttila

Paljon palasi metsätyömiehiä takaisin savotoille jouluilta useiden vuosikymmenten ajan metsätöiden kultaisella vuosisadalla 1900. He olivat viettäneet joulun kotonaan.

Mukavampi oli savottamiesten viettää joulu kotiväen parissa kuin vieraitten kanssa savottakämpillä. Merkittävää oli ollut myös täydentää omia ja hevosen muonavaroja kotoa ”joululomalla”. Usein oli lähdetty savottaan loka-, marraskuiden vaihteissa, kun alkoi jo olla lunta ja pakkasia. Silloin mukaan otetut muonavarat alkoivat olla jo syöty ennnen joulua.

Hevosten ruokatäydennysten hankinta oli siis ollut eräs tärkeä syy monien savottamiesten joululomaan. Oli vanhan ajan suurilla savotoilla ollut heinän ja kauran välitystä, mutta siksikin kuljettaa niitä kotoa, koska monien savottamiesten kotona kasvatettiin heinää ja kauraa kuin ansiomielessä.

Hevosten kanssa metsätöissä kulkeneet olivat pääasiassa olleet pienten maatalojen isäntiä. Kun, miehet lähtivät savottaan, niin usein sinne lähti myös talon ainoa työhevonen. Eli tärkeä työjuhtakin oli poissa kotoa.

Savottamiesten kodeissa oli ollut lypsylehmiä – ja muuta karjaa. “Joululoman” aikana siirrettiin talon niityiltä heinää ja olkea kotiin navettalatoon. Miehet ajoivat joululoman aikana myös karjanlantaa karjasuojien tunkioista pelloille. Osa miehistä ajoi joululoman aikana polttopuita kotirantteelle tai puuliiteriin kotona olevien lämmittää pirttiä ja saunaa sekä kuumentaa karjasuojassa tarvittavia pesu – ja muita vesiä. Karjanhoitotyössä kotona kului päivän mittaan paljon lämmintä ja kuumaa vettä pesuun sekä karjan ruokintaan.

Savotoilla oli ollut suurten puutavara- ja metsäyhtiöiden puolesta kämppiä savottaemäntineen. Heillä oli ollut valmiin ruuan ja kahvin myyntiä savottamiehille. Mutta, monet savottamiehet kuljettivat myös kotiruokaa, suolakalaa, leipää, lihaa, kahvia, sokeria, voita sekä suolaa kotikonnuiltaan.

Kivaa voi uskoa olleen savottamiehen ottaa mukaan kotoa lähtiessä jouluilta savottaan myös vasta paistettuja ohrarieskoja, nisuja sekä joulukinkun loppuja. Kotona pirtin orressa kuivattuja ruisreikäleipiä kului myös. Niitä saattoi paloitella myös hevoselle herkkupaloiksi. Kotoa viemisistä tuli hiukan lisäpainoa hevosen heinä-/ kaurarekeen joululta savottakämpille palattaessa.

Savotoita oli ollut kovin eri kokoisia. Oli ollut satojen hevosten ja tuhansien miesten suuria metsätyömaita. Oli ollut pienempiä savotoita, joissa yövyttiin ja ruokailtiin vuokralaisina hakkuualueen seudun maataloissa. Hevoset asuivat yönsä talon tallissa.

Oli myös ollut tosi pieniä lyhytaikaisia savotoita. Niiden muutamat hevoset ja miehet asuivat jopa vaatimattomissa paljolla lumella suojatuissa risu-ja havumajoissa. Tai oli rakennettu vaatimaton kämppä hirsistä jonkinmoisella tulisijalla, missä voitiin valmistaa ruokaa ja keittää kahvia, kuivattaa työvaatteita, kenkiä ja peseytyäkin.

Eräitä virstanpylväitä metsöiden suhteen

Suomi eli ennen metsistä. Sahoja alkoi nousta höyryvoiman keksimisen ja – käyttöönoton myötä 1700-luvulta lähien. Paljon oli sahattu puuta vesivoimalla. Vesivoiman käyttöön soveltuvia pieniä puroja oli ennen ollut hyvin paljon.

Suomen siirtyessä ns. Suomen sodan (vv. 1808-1809) jälkeen Venäjän autonomiaksi muutoksia metsätöiden lisääntymisissä oli ollut silloinkin. Töitä metsätyömiehille ja ajomiehille tuli uusissa suomalaisissa autonomian oloissa. Sahatavaraa sahattiin lisää muutamilla uusilla juuri perustetuilla sahoilla. Puun ulkomaankauppa lisääntyi autonomiassamme.

Sahoja perustettiin vesistöjen varsille. Esimerkiksi Kotkan ja suuren Kymijoen asema puumarkkinoilla lisääntyi. Suomen monet joet, vesistöt olivat likietuisia, käypiä paikkoja sahatavaran kuljettamiseen ja vesivoimalla tapahtuviin puiden sahaamisiin. Jokien suilla oli usein hyviä satamapaikkoja.

Suomessa alettiin kohta autonomian alkuajoilta rakentaa entisten pimeiden, mustien, ikkunattomien savupirttien ja – tupien tilalle savuhormistoilla ja tulisijoilla sekä ikkunoilla varustettuja uudemmanmallisia asuintaloja. Niiden rakennuspuiden hankinnassa olivat metästyömiehet ja savottahevoset olleet edelleen tarpeen. Esimerkiksi Ylitemmeksen Sillankorvaan rakensivat uuden asuintalon kohta Suomen sodalta. Asuinrakennus oli nähtävästi ollut Suomen sodan aikaan seikkailuja kokeneen Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttilan (vv.1790-1856) aikaansaannosta.

Suomen sota (vv. 1808-1809) ei juuri tuhonnut eikä hävittänyt asuinympäristöjämme. Jopa, taistelutantereet säilyivät lähes sellaisinaan. Niinä vanhoina aikoina oli vain tullut eteen aika alkaa uudistaa maaseudun rakennuskantaa ja ehostaa ulkoista ilmettä. Alettiin siis mennä elämässä eteenpäin. Matkattiin pois mustien, pimeiden savutupien ja – pirttien ajasta.

Saimaan kanavan 1. rakentaminen vuonna 1856 oli muuttanut valtavasti silloista maailmaa ja maailmankuvaa laajasti erityisesti itä – Suomessa. Saimaan kanava virtaa Lappeenrannan kautta Suomenlahdelle. Se elävöitti puutavarakauppaa kanavan varsilla ja kauempana. Metsätöitä tehtiin paljon suuressa Savonmaassa seudun valtavien metsien puurikkauksien takia. Sitä tehtiin lisääntyvästi heti Saimaankanavan rakentamisesta lähtien.

Saimaalla ja – kanavassa seilasi höyryvoimalla kulkeneita tervalla maalattuja mustia lotjia suurin määrin. Ne seilasivat siellä raskaissa parru – ja puutavaralasteissa. Tai voimakkaat höyryhinaajat vetivät perässään valtavia puulauttoja. Monet niistä olivat saaneet myös Päijänteen puuta kuljetettavakseen Saimaan kanavan kautta.

Oulussa oli elänyt vanhaan aikaan puuhakas teollisuusmies Johan G. Bergbom (vv. 1818-1893). Hän oli aikanaan ollut myös iso laivanrakentaja. Hän oli perustanut ulkomaille paljon sahanneen Pateniemen sahan vuonna 1873. Pateniemeen oli tullut puuta sisämaasta Kiiminkijokea myöten. Puuta oli kuljettu Varjakan ja Pateniemen sekä Oulun sahoille myös meriteitse Iijoelta, Kemijoelta ja Oulujoelta.

Rataverkon laajentuminen Suomessa elävöitti paljon sahateollisuuttamme. Metsien hyödyntämisen ansiosta töitä tuli taas tuhansille ja taas tuhansille Suomen metsureille ja hevosille. Savon rata alkoi elävöittää ja työllistää Savonmaata vuodesta 1889 lähtien. Helsingistä lähtevä Pohjanmaan rata tuli valmiiksi Seinäjoelta Ouluun vuonna 1885.

Aika 1. maailmansodan jälkeen oli ollut eräs terävä piikki sahateollisuuden nousussa. Ja, se lisäsi edelleen metsureiden ja metsätyöhevosten tarvetta ja määrää. Puuta ja sahatavaraa oli tarvittu esimerkiksi jälleenrakennukseen 1. maailmansodan runtelemassa Euroopassa ja tarvittiin puuta ja sahatavaraa myös vapaussodan (v.1918) runnomassa Suomessa.

Jälleenrakennuskausi 2. maailmansodan jälkeen toi metsureita ja hevosia metsätöihin paljon. Metsätöissä näyttelivät silloin tärkeää osaa erämaiden uudet asukkaat eli rintamaistalojen isännät hevosineen. Voidaan sanoa, että rintamamiehet pelastivat Suomen jo toisen kerran. Ensin rintamamiehinä ja toisen kerran pokasahojen ja työhevosten kanssa rintamiestalojen isäntinä.

Metsärikkauksien Neuvostoliitto otti sotakorvauksina suomalaisilta vastaan puuta vain hyvin vähän. He halusivat metallialan tuotteita sotakorvauksina. Puu näytteli toki edelleen suurta osaa sotakorvauksissa Neuvostoliitolle. Siksi, koska saadaksemme raaka-ainemetallia ulkomailta, sitä vaihdettiin puulla. Suomalaisella puulla oli ollut rajattomasti markkinoita II maailmansodan jälkeen.

Elinkeinorakenne muuttui viime sotien jälkeen Suomessa. Olimme ennen olleet täysin maa-ja metsätaloudesta elänyt maa. Sotakorvausten maksun myötä suomalainen metalliteollisuus alkoi kehittyä ja se tuli merkittäväksi teollisuuden alaksi. Suomi muuttui entisestä maa-ja metsätalousmaasta teollisuusmaaksi.

Suuria savotoita

Vuosina 1936-1939 oli Kuolajärvellä (Salla) ollut Suomen oloissa erikoisempi suuri savotta. Siellä oli käytetty ensimmäisiä kertoja Suomessa suuria määriä kuorma-autoja tukkipuiden ja muun puutavaran siirtoon. Autoilla oli kuskattu valtavista hevosten täyttämistä välilansseista puuta edelleen Maaselän eli vedenjakakajan länsipuolelle. Sieltä puut olivat kuljetettu uittamalla Pohjanlahden pohjukkaan. Paljon niitä jäi Kemiin. Kuolajärven savotoidut seudut jäivät suureksi osaksi Neuvostoliitolle valloitusmaiksi Suomen viime sotien jälkeen.

Muutama vuosikymmen viime sotien jälkeen Suomeen alettiin suunnitella ja myös rakentaa vesivoiman lisäämiseksi ja turvaamiseksi tekojärviä vesivoimaloille vesivarastoksi. Lappiin tulivat esimerkiksi suuret Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat Kemijoen vesistön hyötyalueelle. Oulun lääniin, Pyhännän ja Pulkkilan rajoille, lähelle nelostietä rakennettiin pienempi Uljuan allas. Allasalueiden puustoa savotoitiin pois ennen altaiden vesittämistä. Ne olivat aikoinaan olleet suuria metsätyömaita.

Paljon puuhaili ennen ihmisiä metsien puiden ja puutavaran parissa. Esimerkiksi tyrnäväläinen autoilija Mauno Junttila (vv.1930-1976) ajoi vuosina 1958-1962 kuorittua paperipuuta jopa Suomussalmen rajavyöhykkeeltä Oulun Toppilan satamaan. Propsit, pöllit sieltä mustiin rahtilaivoihin ja ne lähtivät Toppilasta ulkomaille raskaissa paperipuulasteissa.

Junttilalla oli ollut ajoneuvonaan uutena hankittu vuoden 1958 mallia ollut vihreä diesel buldoggi Mersu. Siinä oli ensin ollut puusta tehty rekka. Myöhemmin rekka muuttui teräsrekaksi, missä voitiin kuljettaa puuta muuan kuutio enemmän. Autossa ei ollut esimerkiksi teliperää eikä rekassa. Melko vaatimattomilla puutavararekoilla kuljettivat siis niinä vanhoina aikoina puuta pitkiä matkoja. Samaa kokoluokkaa oli silloin ollut esimerkiksi diesel Ford Trader ja eräs diesel Thames kuorma auto.

Junttilan ajoreitillä kaukana Suomussalmella tuli kerrattain metsätiellä vastaan puusta ja piikkilangasta tehty veräjä. Varoituskyltissä varoitettiin rajavyöhykkeestä monin kielin sanoin ”Rajavyöhyke – Pääsy kielletty”. Sieltä kuului isojen koirain haukuntaa. Rajalla liikkui sekä suomalaisia että neuvostoliittolaisia rajavartijoita mukanaan ”ukkokoirain äänillä varustettuja” rajakoiria.

Niinä aikoina molempien maiden rajoilla, rajakoirina oli kookkaita jyräkkä-äänisiä sakemanneja. Kun, eräänä valkeana varhaisena kesäaamuyönä ajettiin rekalla kohden valtioiden rajaa. Sellaisena kesäaamuna, jolloin kuorma-auton jyrinä kantautui kilometrien päähän. Kuorma auton ääni valpastutti kierroksillaan olleiden rajamiestan rajakoirat haukkumaan.

Metsurit ja maanviljelivät alkoivat hankkia suurin määrin moottorisahoja ja maataloustraktoreita 1960 -luvulla. Hevoset alkoivat jäädä pois metsätöistä. Se oli vain hyvä asia. Raskaita olivat metsätyöt hevosille.

Oli ennen ollut hyvää huolta hevosista pitäneitä ja niitä hellästi ja nätisti sekä kauniisti hoitaneita, käsitelleitä hevosmiehiä. Mutta, siitä huolimatta joutivat raskaat, usein vaaralliset metsätyöt jäädä hevosilta.

Moni ihminen sai jotain rahaosuutta esimerkiksi kuoritusta paperipuukuutiosta vuonna 1960, joka lähti kaukaa itärajalta ja matkasi Toppilan satamaan. Propsia, pölliä varten kaadettiin ensin puu ja se tehtiin paperipuuksi Suomussalmella lähes rajavyöhykkeellä.

Tarinani paperipuut hakattiin siellä valtion metsistä. Ns. kantoraha meni siis valtiolle. Paperipuut sahasi ja kuljetti lähiseudulla asunut ahkera hevosen ja moottorisahan omistanut rintamamiestalon isäntä. Hän kävi savotoimassa palstallaan kotoaan käsin. Hän vietti viikon kerrallaan hakkuutyömaallaan, asuen jostain syystä sinne jääneissä asuttavissa puuparakeissa hevosen ja koiransa kanssa.

Mies oli ottanut mukaansa yhden miehen savottaansa ruokaa itselleen ja koiralle sekä heinää, kaurajauhoja ja olkea hevoselle. Hän oli ottanut mukaansa myös kahvia, sokeria, suolaa ja lisäksi kesällä poimimiaan metsämarjoja sekä kaupasta ostettuja sekahedelmiä, rusinoita ja luumuja keittää iltaisin sekahedelmäkeitto kamiinan päällä. Koira oli mukana kaveriksi hänelle ja välillä kaverina hevosella. Esimerkiksi, kun hän ahkeroi kiivaassa työntouhussa ja kovassa työntahdissa paksuissa lumikinoksissa lyhyen talvipäivän takia paljon aamu-, iltahämärissä moottorisahansa kanssa puita kaataen. Silloin miehen koira ja hevonen viettivät keskenään turvalista laatuaikaa tallin turvassa “leppäilen”. Ei ollut pelkoa niiden jäädä kaatuvien puiden ruhjomiksi tai vahingoittamiksi.

Oli hänellä hyvällä ampujalla mukana myös metsästysluodikko. Hän ampui silloin tällöin metson ja/tai teeren, joita ruokaili työmaa-alueen puissa. Linnut eivät isommin piitanneet valtakuntain rajoista, vaan lensivät niiden yli tärkeimpänä lentää päivittäisiä ruokailumatkojaan.

Metsäkanalintuja hän vei joitakin mukanaan kotiinsa viikonloppureissuillaan. Niistä sai höyheniä tyynyihin ja lihaa. Voitiin pyydetyillä metsälinnuilla vaihtaa myös paikallisista kaupoista ostettavaa – moottorisahan bensaakin.

Tämä entinen rintamamies sai oman osuutensa paperipuukuutioista, kun teki niitä moottorisahansa kanssa ja kuljetti ne hevosellaan kuorma-autolla liikennöitävän tien varteen. Propsit olivat käyneet mittaamassa paikallisen metsänhoitoyhdistyksen työnjohtajat. He tekivät sitä ansiotöinään paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä.

Pöllit olivat metrisiä ja kaksimetrisiä. Nämä olivat ajettu tien varteen kuoripäällisinä. Usein niitä kuorittiin lähes kaatopaikoilla. Tarinani isännän, Oulussa opiskeleva reipas poika oli ottanut urakakseen kuoria pöllit lomillaan. Hän kuori ne kuorimaraudalla ja laittoi metriset ja kaksimetriset nätisti omiin pinoihinsa tien reunaan. Kuoret jäivät niinä aikoina niille sijoilleen. Poika sai työpalkkansa paikalliselta metsänhoitoyhdistykseltä.

Autoilija Mauno Junttila ajoi pöllejä tien reunasta kauas Oulun Toppilan satamaan. Hän myös sai osuutensa paperipuukuutioista kuljetuspalkkioina. Pöllikuormat purettiin satamassa välillä suoraan laivojen viereen, mutta useimmin ne purettiin suuriin Toppilan sataman välivarastoihin. Satamassa saattoi olla joitakin nuorukaisia ”koksarit” kädessä odottamassa mahdollisia pöllilastien purkuja. He ottivat 5 mk työavustaan.

Toppilan satamassa oli vinhasti kiitäviä maataloustraktoreita siirtämässä pöllikuormia valtavista välivarastoista rahtilaivojen viereen. Siellä oli myös sataman työmiehiä lastaamassa rahtilaivoja. Hekin saivat osansa pöllien käsittelyistä niiden lähtiessä kauas ulkomaille. Niistäkin Suomussalmelta lähteneistä paperipuupölleistä saattoi aikanaan tulla paperia esimerkiksi belgialaisille, englantilaisille, hollantilaisille tai ranskalaille sanomalehdille.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4_Group

https:/A/fi.wikipedia.org/wiki/Sallan_autosavotta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4liitto_Osuuskunta

https://rintamamiestila.wordpress.com/

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Sahateollisuus

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2080

http://www.oulu.ouka.fi/tekninen/toppilansaari/seminaari11082005/Topsaymprakprojnayttely.pdf

http://gallery.kuukuna.net/gallery3/index.php/Raskaskalustoa-merkeitt_in/album39/1413_1965

http://historia.sodankyla.fi/savotta2.htm

”http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/mikkelinpaikallishistoria/taloushistoria/elinkeinoelama/sahateollisuutta_mikkelin”historia/elinkeinoelama/sahateollisuutta_mikkelin

http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/historia/suuret-autosavotat/

http://www.oravala.net/files/Kymijoen_uitto.pdf

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4520

https://fi.wikipedia.org/wiki/Porttipahdan_tekoj%C3%A4rvi

http://www.siikalatva.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/siikalatva/embeds/siikalatvawwwstructure/15493_uljua_WEB.pdf

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Mustalaistarinaa

FM Mauri Junttila

Romanit eli mustalaiset ovat pieni vähemmistö Suomessa. Heillä on oma kieli, kulttuuri ja tapaperinne. Romaniväestöä Suomessa on ollut yli 500 vuotta. Ensimmäiset saapuivat Suomeen 1500-luvulla. Nykyään heitä asuu täällä noin 10 000. Suurin osa asuu Etelä – ja Länsi-Suomen kaupungeissa. Mustalaisista käytetään myös romani nimeä.

Heidän arvellaan lähteneen alkujaan liikkeelle Intian niemimaalta. Suomeen he tulivat Ruotsista. Suomi oli niinä aikoina ollut osa Ruotsia. Mustalalaisilla on usein ruotsinkielinen sukunimi ja monet puhuvat äidinkielenään ruotsia. Olisiko siihen vaikuttanut merkittävästi, että he tulivat tänne Ruotsista? Mustalaisista saa usein vaikutelman, että he ovat ruotsalaisia.

Nykyajalle eli alkavalle 2000 – luvulle Suomeen on saapunut myös ns. kerjäläisromaneja Romaniasta ja Bulgariasta. Heitä sanotaan myös mustalaisiksi. Nykyisen ajan ja vanhemman eli aluiltaan 1500-luvun romanit eivät muistuta toisiaan ulkonäöltään eikä olemukseltaan eivätkä pukeutumiseltaan.

Se oli 1940-luvun loppua, kun esimerkiksi oululainen mustalaisvaatteisiin pukeutunut Erkko Eemeli kulki vielä perheineen mierontietä, kiertäen kulkureina Oulun maakuntaa. He liikkuivat talvisin hevosreellä ja kesäisin hevoskärryillä. Erkko Eemeli liikkui usein vain omana perheenä. Mutta, mustalaisia kiersi niinä aikoina myös useiden perheiden ja hevosten kookkkaina matkueina.

Mustalaisten asema alkoi kohentua selvästi 1950 – luvun lopulla. Kunnille tuli mustalaisten sijoittamisvelvollisuus. Heitä sijoitettiin, muuan perhe kuntaa kohden, kuntien kyliin. Kyseinen käytäntö vaikutti, ettei vanhan ajan kiertäviä mustalaisia enää juuri kohta ollut.

Heitä liikkui myöhemmin 1960 – luvulla henkilöautoillaan kulkukaupalla. Öiksi he autoilivat lepäileen ja nukkumaan koteihinsa. Henkilöautot alkoivat lisääntyä nopeaan 1960 – luvun alulta Suomessa. Myös, mustalaiset alkoivat liikkua henkilöautoilla. He kulkivat niillä kulkukaupalla. He eivät olleet enää kuin vanhojen aikojen kiertolaismustalaiset olivat olleet. He eivät olleet enää 1960 – luvulla kodittomia kiertolaisia, mierontien kulkijoita.

Mustalaisten elämä oli vielä 1950 – luvulla kovin vaikeaa. Se oli surua ja tuskaa täynnä sekä nälkää ja vilua. Pelkoa ja väkivaltaa he joutuivat kokemaan myös alinomaan.

He kiersivät kyliä talo – talolta. He saivat vaatimattoman elantonsa pääosin kerjäten. Heidän heinää syövät hevosensa tarvitsivat myös kerjuuruokaa. Köyhää oli valtaväestölläkin esimerkiksi 1950-luvun kylissä, joten pieniksi voi uskoa jääneen heidän kerjuuansionsa.

Mieron teiden varsilla oli kesäisin esimerkiksi luonnonmarjoja ja sieniä, mutta vainhyvin vähän niistä ennen maksoivat kauppaliikkeet. Osalla mustalaisista oli myynnissä jotain pientä kuten virkkaamalla tehtyjä kudonnaisia. Osa oli valmistanut ohuesta metallista, peltistä pieniä koriste- ja tarveesineitä myyntiin. Vähän niitä voi uskoa menneen kaupaksi köyhissä maakunnissa. Mustalaiset tekivät ennen myös hevoskauppaa. He taisivat myös esimerkiksi eläinten salvaamisen eli kuohitsemisen. Korvausta vastaan talon pässi tai sonni joutuivat luopumaan ”munistaan”.

Kun, mustalaisia tuli talon pihalle, niin ei heitä toivotettu tervetulleiksi eikä pyydetty astumaan peremmälle pirttiin kahville. Tavallisesti heidät toivotettiin jatkamaan pikaisesti matkaansa monien kirousten saattelemana. Olipa joistakin taloista, jopa ammuttu heidän peräänsä – lisää vauhtia antaakseen. Jos, kiertolaisten mustalaislapsia ehti leikkimään lämpimään pirtin lattialle, niin kohta heidätkin toimitettiin leikkimään talvipakkaseen.

Se oli ennen ollut maaseudun ihmisten osoittamaa ystävyyyttä mierontien kulkijoille, että he saivat kylpeä talojen pihan reunan savusaunoissa. Kun, talonväki oli itse kylpenyt niin joidenkin sauna jouti vaikkapa mustalasten käyttöön. Hirsisen savusaunan nurkassa seisoi suuri lämmitettävä kivikiuas. Se pysyi lämipimänä seuraavaan päivään – pakkasillakin. Mieronteitä kiertävät mustalaiset saivat peseytyä ja jopa nukkua yönsä joidenkin talojen lämpimässä savusaunassa.

Savusaunojen sijaintiin hiukan erillään muista rakennuksista oli omia syitään. Niitä paloi silloin tällöin. Hiukan sivummalla palaessaan, ne eivät sytyttäneet talon pihapiirin muita rakennuksia.

Mustalaisten vanhoista leivänhankintatavoista voi mainita markkinoilla ja toreilla povaamisen ja kädestä ennustamisen. Vanhaan aikaan tekivät he markkinoilla myös kellokauppaa. Monet tummat saivat nätit rahat, kun kiersivät iltamissa myytävien viinapullojensa kanssa. Valkolaismiehillä oli iltamissa tavallisesti päällä sammumaton jano. He maksoivat viinantuskissa tummilta ostetuista pimeistä viinapulloista suuria summia. Osa tummista möi myös muutaman savukeaskin juhlimaan lähteneille valkolaisille nätillä voitolla.

Uudemmalle ajalle monet mustalaiset ovat huomanneet, että heillähän onkin erityisosaajan taidot eli totota oikein raveissa. Ravitapahtumissa ja totossa liikkuu todella paljon rahaa, suuria summia. Se on tummille ollut sitä, että hakea vain rahansa pois totoveikkauksista!

Mustalaisten ansionhankinnoista 1960 – luvulta jo henkilöautojen aikana, esimerkkinä voi mainita, että heitä kulki muutamina vuosina kauppaamassa miestenkerrastoja. Kirkonkylien sekatavarakaupoissa ja marketeissa niitä sai hiukan alle 100 markkalla. Kauppamiehen taitoja omanneet kulkukaupalla kulkeneet mustalaiset möivät samanlaisia suomalaisia kerrastoja tasan satasella ”kotia tuotuna”.

Osaavia mustalaistaiteilijoita

Kun, televisio-ohjelmia ja televisioita tuli, niin ne muuttivat maailmaa ainakin maaseudulla. Se oli uutta kivaa ja mukavaa, kun pirtin nurkan laatikosta saattoi iltasella alkaa seurata elokuvia ja televisiosarjoja kahvikupin ääressä mukavasti nojatuolissa tai kiikkutuolissa istuen. Ei tarvinnut matkata suuritöisesti useiden kilometrien päähän elokuviin täpötäyteen elokuvateatteriin. Myös uutisia kotimaasta ja kaukaa maapallon toiselta reunalta oli helppoa seurata reaaliajassa.

Televisiot olivat hyviä areenoita myös iskelmäviihteelle, rallatuksille ja laulelmille. Kaunis mustalaismusiikki ja osaava laulutaide sekä näyttävä tanssitaide tulivat tietoisuuteemme television ansiosta. Mustalaismusiikista ja – tanssitaiteesta ei ennen televisioa juuri ollut isompaa tietoa esimerkiksi maaseudulla.

Eivät vanhan ajan tv ohjelmat ja televisiot ruohottaneet eivätkä lumettaneet naapuripolkuja. Paljon kuljettiin naapureissa vain katsomassa tv-ohjelmia. Kivaa oli katsoa naapurin miehen kanssa omasta tai hänen tv:sta esimerkiksi tummain, komeiden ”Hortto Kaalo” lauluyhtyeen miesten sekä mustalaiskaunottarien musiikki-, laulu-ja tanssiesityksiä.

Oululaisissa iltamapaikoissa esimerkiksi ydinkeskustan ”Letkunpuiston tanssisalissa”, laitakaupunkien Tarmolassa ja Valolla oli suosittuja levytansseja 1960 – luvulla. Eli niissä tanssimusiikki tuli äänilevyiltä. Muutamina vuosina tanssien loppupuolella oli varattu puolisen tuntia yleisön laulamiseen, jos halusi ja/tai uskalsi esiintyä laulajana.

Esimerkiksi Tarmolassa oli usein mustalaisia, joilla olivat mainiot laulajan lahjat. He lauloivat silloisia suosikkitangoja. Mustalaispareilla oli myös tapana tanssia näyttävästi tanssisalin etureunassa. Mustalaiset tanssivat etupäässä keskenään – mustalaispareina.

Mustalaisyhteisöt olivat hierarkisia. Ehdoton perheenpää oli ”Ukko Mustilainen”. Hän kuritti kovalla kädellä jo kookkaiksi kasvaneita aikamiespoikiaan. Mustalaisilla oli suvun päämies, heimopäällikkö ja mustalaisparooneja. Heillä oli myös mustalaiskuninkaita.

Mustalaiset ovat eläneet koko puolivuosituhantisen Suomen historiansa omina porukoinaan eristäytyneenä valtaväestöstä, muiden suomalaisten joukossa. Eristäytyminen ei ole ollut täydellistä. Suomalaisia ja mustalaisia on vaihtannut geenejä keskenään kaiken aikaa.

Erikoisuuksia on perinnöllisyysasiossa. Usein tapaa ihmisiä, jotka sanovat, että heillä on mustalaisen verta ulkonäöstään huolimatta. Osa heistä olisi ulkonäkönsä puolesta kuin käypiä, vaikka aikoinaan eläneitten natsien ihannoimiksi ”puhtaiksi arjalaisiksi”.

Mustalaisissa on paljon kristinopista ja uskonnosta kiinnostuneita. Vähemmän heitä tosin istuu luterilaisen eli valtionkirkon kirkon penkeissä. Heille on tyypillistä, että käyvät esimerkiksi vapaakirkon ja helluntaisseurakuntien uskonnollisissa tilaisuuksissa.

Lähteitä:

https://kirjasto.kuopio.fi/104453/fi/articles/romanit-tuntematon-vahemmisto

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalainen

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/kerjaaminen-on-romanian-romanien-elinkeino/1961104

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000568438.html

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6204756

http://www.hs.fi/aihe/romanit/

http://www.tiede.fi/keskustelu/4000762/ketju/miksi_romaneilla_on_yleensa_ruotsikieliset_sukunimet

http://www.veijobaltzar.fi/taiteilija-

Avainsanat: , , , , , ,

Kansakoulun kuusijuhlassa

FM Mauri Junttila

Joulu on tunnetuin juhla vuodenkierrossa. Monille se on vuoden tärkein juhla. Joulupäivää vietetään läntisen kulttuurin piirissä 25.12.

Joulu pysäyttää jokaisen. Sitä pidetään perhejuhlana. Sitä juhlivat myös yksinäiset ja yksinelävät. Eniten se on lasten juhla. Eläintenkin juhlana voidaan joulua pitää. Koko luonto pukeutuu Pohjolassa talvisin puhtaanvalkoiseen joulunviettoasuunsa.

Joulun sanotaan alkavan Tuomaan päivästä (21.12.) ja päättyvän Nuutinpäivänä (13.1.). Tuolle aikavälille sijoittuvat jouluaatto, joulupäivä, tapaninpäivä, uusivuosi ja loppiainen. Joulun ajasta elää Suomessa sanonta: ”hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poijes viepi”.

Muitakin aikamäärityksiä on jouluaikaan aikojen saatossa esiintynyt. Esimerkiksi eräs muinainen pohjoismainen kuningas Knut oli määrännyt joulun ajaksi täyden kuukauden. Eli se alkoi joulukuun 13 päivästä ja sitä kesti tammikuun 13 päivään. Eräs tavanomainen määritys joulun ajaksi on laskea sen alkavan 1. adventista ja päättyvän loppiasena.

Kristillinen joulu perustuu raamatunhistorian Kristus – lapsi tarinaan. Kristillinen perinne on myös suomalaisen joulun perusta. Kristuksen syntymän aikoina elettiin vuotta nolla. Tänään eletään vuotta 2016 jKr (vuosi 2016 jälkeen Kristuksen syntymän). Nykyisin sanotaan myös, että ”jälkeen ajanlaskun alun”. Sanotaan esimerkiksi 2016 jaa. Lähtökohtana sillekin on sama ajanlaskutapa eli Kristuksen syntymä vuonna nolla. Siitä alkoi ajanlaskumme eli vuodesta nolla.

Joulunvietossa näkyy kansallisia tapoja ja perinteitä. Suomalaisen joulun nähdään saaneen vaikutteita ruotsalaisesta ja saksalaisesta jouluperinteestä. Nykyisten aikojen kaupallisten ja materialististen joulujen nähdään saaneen vaikutteensa Yhdysvalloista.

Omintakeisesta suomalaisesta joulusta voidaan mainita joulurauhan julistaminen jouluaattoisin kello 12.00 Turussa. Suomessa, lahjoja jakavan joulupukin uskotaan asuvan Lapin Korvatunturilla. Mutta, koko Suomi on joulun edeltä joulumaa.

Suomalainen joulu on perhejuhla. Tavallisimmin joulua vietetään perheen parissa runsaita jouluruokia syöden. Lahjoja annetaan ja niitä saadaan. Joulukortteja lähetellään. Suomalaiselle joululle on tyypillistä nostalgisuus ja lapsuuden joulujen muistelut. Tarinallisuus elää nykypäivänä jonkinlaista renesanssia Euroopassa. Suomalaisessa jouluperinteessä se on säilynyt ikiajat.

Jouluihin kuuluu muistelut. Muistellaan lapsuuden mukavia jouluja. Jouluaattoisin muistetaan myös vainajia ja vuoden aikana kuolleita viemällä hautausmaille kynttilöitä heidän haudoilleen.

Joulu on Kristuksen syntymän muistojuhla. Tavanomaisesti käydään joulumessuissa sekä hartaustilaisuuksissa tai niitä katsotaan televisiosta. Yhteistä lännen ja idän kirkon alueilla on viettää sitä juuri Kristuksen syntymäjuhlana omine vivahde eroineen. Nykyisin ovat olleet hyvät mahdollisuudet seurata katolisen kirkon paavin joulutervehdyksiä suorina tv – lähetyksinä Vatikaanista. Niitä seuraavat myös monet muut uskontokuntalaiset kuin vain roomalaiskatoliset.

Kristillistä joulua juhlitaan eri tavoin. Jotain uuttakin on joulun viettoon tullut ajan myötä. Nykyiselle ajalle ovat jo perinteisiksi tapahtumiksi muodostuneet kirkoissa järjestettävät ”Kauneimmat Joululaulut” tilaisuudet. Ne ovat olleet jo aluiltaan lähtien hyvin suosittuja yhteistilaisuuksia. Niihin osallistuu heitäkin, jotka eivät juuri muuten tai muulloin ole kiinnostuneita seurakuntien toiminnasta.

Joulun vieton ja juhlimisen nähdään materialistuvan vuosi vuodelta. Suuren suosion saavuttaneet pikkujoulujen vietot yleistyvät ja varhaistuvat. Ennen vanhaan, isäin ja isoisäin elinaikoina, esimerkiksi 1950-luvulla, olivat vain koulujen kuusijuhlat lähes ainoita pikkujoulujuhlia. Niitä alettiin yleisemmin viettää vasta Santa Lucian päivästä (13.12.) lähtien. Nykyisin on monenmoisia firmojen, liikeyritysten sekä yhdistysten pikkujouluja ja osa aloittaa pikkujoulujuhlimisensa jo marraskuulla.

Toisaalta voidaan mainita, että vaikka ennen vanhaan joulua ei juhlittu vielä marraskuulla. Mutta, usein lähestyvä joulu huomioitiin kuitenkin jo melko varhain. Esimerkiksi koululaislapsia kehoitettiin ahkeroimaan ja lukemaan kotiläksynsä. Joulupukki kuulemma muistaa heidät ahkeroinneistaan joululahjoillaan.

Vanhankantaisessa suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa jouluvalmistelut alkoivat jo varhain. Joululahjat tehtiin pääosin itse. Neulottiin sukkia, villapuseroita ja lapasia. Tehtiin puuhevosia ja niille työkaluja. Veistettiin suksia ja valmistettiin kelkkoja. Noita kaikkia annettiin sitten jouluna joululahjoina.

Maalaistaloissa aloitettiin syksytalvesta tavanomaiseen vuodenkiertoon kuuluneet syysteurastukset. Kinkkuja suolattiin ja makkaroita valmistettiin. Leipiä leivottiin ja juustoja valmistettiin. Osan ruuasta sanottiin olevan varatun juhlaruuaksi.

Valaistukseen tarvittavia kynttilöitä valmistettiin teuraseläinten talista. Oluttakin laitettiin tynnyreihin. Kaikki tuo toiminta liittyi myös tavanomaiseen talonpoikaiseen toimintaan eli varautua elämään ruuan kanssa talven yli. Valmisteluissa talvea varten ajateltiin myös joulua ja varattiin jotain erityistä, maukkaampaa ja parempaa jouluksi.

Joulun taustalta nähdään löytyvän myös maallisia perinteitä kristillisten perinteiden lisäksi. Maallisten perinteiden arvellaan olevan muinaisissa sadonkorjuujuhlissa. Niitä vietettiin muinaisgermaanisessa ja – skandinaavisessa perinteessä vuoden loppupuolella.

Sitten, kun sadonkorjuutyöt ja paljon aikaa vieneet riihien puinnit olivat selvitetty ja saatettu onnelliseen päätökseensä. Ihmisille oli kertynyt ylimääräistä aikaa ja syitä juhlimisiin.

Muinaisten roomalaisten tiedetään viettäneen nykyisen joulun paikalle sijoittuvana pakanallisia Saturnaalia – juhlia. Niiden uskotaan olevan erään perinnehaaran joulunviettoon. Kristinuskon vahvistuessa ja laajentuessa kristillinen joulu alkoi sijoittua pakanallisen joulun sijalle.

Kristillisen joulun alkuperästä löytyy myös lahjojen antamista jo hyvin kaukaisesta ajasta eli vuodesta nolla. Raamatun Kristus tarina kertoo kolmesta viisasta Itämaan tietäjästä, jotka olivat tulleet Betlehemiin kumartamaan vastasyntynyttä pienokaista – tulevaa kuningasten kuningasta. Heillä oli ollut mukanaan lahjoja kultaa ja mirhamia.

Joulukuu, aikaa määrittävänä, kuukautta tarkoittavana sanana kalenterivuodessa tuli suomenkieleen 1600 – luvulla. Suomalaisen joulu – sanan alkuperää on pohdittu ja sanan alkuperäksi on esitetty omia näkemyksiä. On arveltu suomenkielisen joulu – sanan tulleen lainasanana eri kieliryhmän ruotsalaisesta jul (joulu) – sanasta.

Toisaalta suomalaisen joulu – sanan uskotaan olevan lähtöisin muinaisskandinaavis/-germaanisesta jovla, joulud – sanoista. Suomalaisen joulu – sana alkuperäksi on esitetty esimerkiksi myös brittiperäistä yule – sanaa. Sitä joulu – sanaksi sijoittaessa voidaan pienenä sivukaneettina arvella, että olisiko yule- sanalla ehkä skandinaaviset vaikutteet? Britannia oli muinoin ollut vuosisatojen ajan viikinkien hallinnoimaa aluetta. Viikinkivaikutteena Britanniassa voidaan esittää siellä eräissä paikannimissä esiintyvät by – päätteet esimerkiksi Whitby, Pohjois – Yorkshiressa (ruots. by = suom. kylä).

Johdonmukaisesti etenevää, suomenkielisen joulu – sanan muodostumista ruotsinkielestä tai muustakaan kielestä ei ole toistaiseksi esitetty. Ehkä suomalaisen joulun ainutlaatuisuuden ja erinomaisuuden takana onkin mystisyys ja salaperäisyys? Suomalaisen joulu – sanankin alkuperä, kun on selvittämätön.

Salaperäistä suomalaisessa joulussa on myös kaukana Lapissa, Korvatuntunturilla asuva moniin miljooniin koteihin, jouluaattoisin lähes samoihin aikoihin ehtivä joulupukki. Joulupukin sanotaan olevan satoja vuosia vanhan pitkäpartaisen miehen. Hänellä on herttainen vaimo – joulupukin muori ja paljon tonttuapualaisia sekä valtavan suuri lelutehdas Korvatunturilla. Meidän joulupukki kulkee työmatkojaan etupässä poroilla. Petteri Punakuono on joulupukin luotettava lempiporo.

Sitä vastoin skandinaavisen jul (suom = joulu) – sanan alkuperästä on johdonmukaisia esityksiä. Sen alkuperä löytyy muinaisskandinaavisesta kulttuurista ja ruotsalaisesta pyörää tarkoittavasta hjul – sanasta.

Se tarkoitti muinaisskandinaavien ja viikinkien soturi –ja merenkulkijakansan (vv. 700 – 1000 jKr.) ajattelussa myös auringon kehrää taivaalla. Pyörä yhdistettiin myös ajankulkuun ja vuodenkiertoon. Vuodenkiertoa muinaisskandinaavit ja viikingit joutuivat seuramaan jokapäiväisen elantonsa hankkimisessa. Heillä oli esimerkiksi ollut kauas suuntautuneitten ryöstöretkeilyidensä lisäksi pienimuotoista maanviljelyä ja karjanhoitoa. He, noidenkin asioiden takia joutuivat seuraamaan vuodenkiertoa.

Sotimiset ja ryöstelyt olivat ennen olleet yleinen elannon hankintatapa. Viikinkien tavat eivät siitä poikenneet. Kun, matkoilla olleiden vuodenkierto (hjul) alkoi kääntyä syystalveen. Pimeys lisääntyi raskaasti ja purjehdusvedet uhkasivat jäätyä. Heillä oli ollut totuttu tapa palata koteihinsa ennen vesien jäätymisiä. Viikingeiltä on ehkä peräisin läntisen kulttuuripiirin yleinen sanonta, että ”jouluksi kotiin”.

Olisikohan viikinkien matkoilta palailtu Lucian päivän aikoihin? Esimerkiksi eräs Pohjoismaiden kuningas Knut oli määrännyt jouluajan alkavaksi 13.12. Olisiko osaltaan siitä johtuvaa se, että alkujaan sisilialaisen Santa Lucian (vv. 283 – 13.12.303 tai 13.12.304 jKr.) romanttinen pyhimystarina ja perinne, jäi elämään vain skandinaaviseen kulttuuriin? Viikingit purjehtivat ennen muinoin myös Välimerellä ja kotiin palattuaan he kertoilivat matkoiltaan tarinoita. Nostalgisuus, romanttisuus sekä tarinoinnit ovat olleet vanha tapa pohjoismaista ja myös suomalaista jouluperinnettä.

Suomalaisesta jouluperinteestä voi vielä mainita, että jouluun kuuluu olennaisesti joululoma. Koululaisilla se on tänäänkin kohtalainen. Vanhaan aikaan, ennen viisipäiväistä kouluviikkoa se oli ollut nykyistä vielä pitempi.

Ansiotöissään ahertavat pyrkivät myös viettämään joululomaa – juuri jouluna mahdollisuuksiensa mukaan. Joulua vietetään monella tapaa ja erilaiset ovat myös joulun viettäjillä mahdollisuudet ja toiveet viettää sitä. Elämme voimakkaasti eriarvoistuvassa yhteiskunnassa. Toisilla on ylenmäärin rahaa ja toisilla vain velkaa. Toisilla on hyvä kunto ja vankka terveys ja toisilla on elämässään vain sairautta sekä heikko liikuntakykykin vaivana.

Tasapuolinen joulu on kylläkin siinä mielessä, että joulu on kaikilla tavalla tai toisella aina samaan aikaan vuodesta Pohjantähden, Otavan ja muiden tuttujen tähtien ja kuun alla.

Haurukylän kansakoulussa

Jokaisella on muistikuvia koulun joulujuhlista. Niitä on kansakouluista, oppikouluista ja peruskouluista. Niitä on meillä myös ammattikouluista ja – opistoista.

Kunnallisten kansakoulujen historia juontaa Suomessa autonomian ajalta. Vuonna 1866 jalo keisarimme Aleksanteri II antoi meille keisarillisen kansakouluasetuksen. Kansakouluja alettiin perustaa kaikkialle Suomeen. Sitä ennen lasten ja nuorten opetus Suomessa oli ollut seurakuntien lukkarinkoulujen varassa.

Kansakoulujen perustamisen aikaan liittyy ns. kansallinen herääminen. Esimerkiksi Pohjois – Pohjanmaan kuntiin oli perustettu niinä aikoina myös kirjastoja. Niitä oli perustettu jo ennen kunnallisia kansakouluja. Muhokselle kirjasto oli perustettu jo vuonna 1851. Kirjastot olivat toimineet ensin yksityisten kirjainlahjoittajien toimesta.

Kirjastoissa oli toiminut myös suosittuja lukupiirejä. Se oli ollut hyvä toimintamuoto kirjastojen vähien lainakirjojen aikaan. Hyvää ja antoisaa oli varmaan ollut myös keskustella luettujen kirjojen sisällöistä. Tavattiinhan lukupiireissä myös muita kirjoista kiinnostuneita.

Suomalaiset ovat lukijakansaa. Koko 1900 – luvun käytimme eniten maailmassa kirjastojen lainauspalveluja. Tuolloin monilla kustantajilla oli myös ollut myydä halpoja kirjoja – esimerkiksi joululahjoiksi. Muun muassa hämeenlinnalainen Arvi A. Karisto OY möi asiamiestensä kautta vuosittain ennen joulua edullisia kirjoja. Sieltä myyttiin myös liittoutuneitten valvontakomission kieltämiä kirjoja esimerkisi: Adolf Hitler; Mein Kampf, Onttoni Miihkaelin; Raatteentiellä, Armas J. Pullan; Ryhmy ja Romppainen nimisten sotakaverusten sotaseikkailukirjoja.

Varhaisimpia kansakouluja oli ollut muutamia yksityisten henkilöiden ylläpitämiä. Esimerkiksi kenraali Johan Munck oli perustanut koulun kartanonsa lähistölle vuonna 1856. Siellä alettiin antamaan opetusta lapsille jo syksyllä 1857. Kenraali Munck ei saanut kouluunsa valtionapua, vaan hän huolehti koulun kustannuksista itse. Tuohon Munckin kouluun päästäksen lapsilta oli vaadittu jonkinmoinen lukutaito.

 

Keisarillisen kouluasetuksen (v.1866) mukaan kuntain kansakouluista suunniteltiin kuusivuotisia. Seurakuntien ylläpitämät lukkarinkoulut olivat olleet kestoltaan lyhyitä vain viikkoja. Seurakuntien kinkereillä oli annettu myös opetusta. Mutta, pääpaino opetuksessa lukkarinkouluissa sekä kinkereillä oli ollut kristillisessä kasvatuksessa ja opetuksessa sekä raamatunhistorian kertomuksissa ja tapahtumissa. Se oli ollut erikoisempaa, että seurakuntien ylläpitämissä ns. lukkarinkouluissa oli opetettu vain lukemaan, muttei kirjoittamaan.

Pohjois-Pohjanmaalla Limingassa kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1868. Se alkoi toimia kansakouluksi rakennetussa rakennuksessa Limingan kirkonkylässä. Limingan museoalueella on edelleeen tämä vanha koulurakennus ns. kivikoulu. Se on ehkä Suomen vanhimpana kansakouluna aloittanut koulu? Lähikuntaan, Temmekselle saivat hankittua kirkonkylän kansakoulun vuonna 1891.

Itsenäisen nuoren Suomen koululaitoksen historian tärkeä merkkipaalu oli ollut 15.4.1921. Silloin, astui yleinen oppivelvollisuus virallisesti voimaan Suomessa. Tämä tarkoitti, että maalaiskunnilla oli velvollisuus perustaa kansakoulu jokaiseen kirkonkylään ja/tai sivukylään, jos tulevassa koulupiiriissä olisi 20 oppilasta. Niinä päivinä eli 1920-luvulla alkoi toimia myös Temmeksen Haurukylän kansakoulu.

Kansakoulun opettajia valmistui opettajaseminaareista. Esimerkiksi Raahessa oli ollut opettajaseminaari. Paljon toimi kansakoulunopettajina epäpäteviä. Saattoipa joku hyvin kansakoulun suorittanut toimia kansakoulunopettajana nuoremmilleen. Opettajissa oli ollut myös keskikoulun tai kauppakoulun käyneitä.

Opettajina toimi usein henkilö, joka oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja halusi hankkia sillä tapaa tuloja esimerkiksi yliopistolukuihinsa. Esimerkiksi taannoinen presidenttimme Mauno Koivisto oli toiminut ylioppilaana kansakoulunopettajana.

Maalaiskylien kansakoulun poikien käsityöopettajina toimi ennen usein joku kylän käsistään tekevä mies. Jos, koulussa oli miesopettaja, niin hän tavallisesti opetti myös poikien käsityöt. Tavallisesti naisopettaja opetti tyttöjen käsityöt. Patalappuja virkkasivat käsitöinään ennen virkkuukoukuillaan myös kansakoulun ensimmäisen luokan pojat.

Yleisen oppivelvollisuuden tultua voimaan, kuntiin perustettiin myös kiertokouluja. Kiertokoulua pidettiin myös monien Limingan lakeuden syrjäkylien maataloissa. Esimerkiksi Tyrnävän Korvenkylässäkin oli pidetty välillä kiertokoulua. Opettajina toimi kiertokoulunopettajia tai esimerkiksi lähi srk:n pappi. Ennen oli ollut myös ns. supistettuja kansakouluja. Niissä lapsi suoritti oppivelvollisuutensa neljässä vuodessa.

Temmeksen Haurukylässä oli vuosina 1956-1958 yläluokkien opettajana Pasi Saari niminen opettajaseminaarin käynyt nuori silmälasipäinen mies. Alaluokilla oli aina naisopettajia. Opettajat olivat aluiltaan Temmeksen ulkopuolelta tulleita. Eräskin naisopettaja Köngäs – sukuniminen oli tullut sinne kaukaa Kittilästä.

Se oli vuotta 1953, kun Tyrnävän Korvenkylän Limingan kuntaan kuuluville kylän koululaislasten vanhemmille esitettiin, että lasten alkaa kulkea kansakoulussa Alatemmeksellä. Sinne oli rakennettu uusi koulurakennus. Saimme kuitenkin jatkaa kansakoulua Haurukylässä. Sinne kulku oli muutamia kilometrejä lyhyempi ja kivempi, koska sinne hiihdettiin ja/tai käveltiin vain kuntainliiton kunnalliskodin metsäsaran läpi. Siellä, suojaisalla koulupolulla ladut ja kävelypolut pysyivät auki ja kunnossa myös pienillä lumipyryillä.

Kun oli hyvät hiihtokelit, niin ehti kotiin jopa 20 minuutissa juomaan päiväkahvin. Ei meidän silloisten koululaisten tarvinnut alkaa kulkea useampia kilometrejä pitempää matkaa Alatemmekselle, ja eikä tarvinnut tietystikään mennä kuusijuhlaan sinne.

Niinä vanhoina 1950-luvun aikoina kansakouluiässä oli ns. sodanjälkeisiä suuria ikäluokkia. Kansakoulut olivat tupaten täynnä koululaisista kaikkialla Suomessa. Sittemmin, vuonna 1957 kansakoulun laajennus tuli ajankohtaiseksi Haurukylässäkin. Uudisrakennukseen tuli lisää muuan luokkahuone ja asuntoja opettajille.

Myös Haurukylään oli tullut muutamia sotaevakkoperheitä sodissa menetetetyiltä alueilta. Monet Suomen viime sodissa mukana olleet avioituvat rauhan tultua ja saivat lapsia. Oli ennen ollut sitäkin, että ihmisiä siirtyi asumaan toisiin kuntiin ja kyliin, kun sodanjälkeinen asevelitalo tulikin tehtyä väärään paikkaan ja kuntaan.

Kuusijuhlassa Haurukylässä

Koulujen joululomat ja joulujuhlatkin ovat yhtä vanhoja kuin koulutkin ovat. Sitten alkoi tavan mukaan joululoma. Vuosikymmenellä 1950 kansakoulun joululoma oli noin kolme viikkoa. Silloin oli koulua lauantaisinkin, niin joululoma oli sangen pitkä.

Joululomaa edelsi koulun joulujuhla. Se saattoi olla Santa Lucian päivän iltana (13.12) tai kohta sen jälkeen. Kouluun palattiin tammikuussa. Kevätlukukausi saattoi alkaa joskus Nuutinpäivän jälkeen, mutta aina se alkoi vasta loppiaisen jälkeen. Vuonna 1956 Lucian päivä oli torstaina 13.12. Vuonna 1957 Nuutinpäivä oli sunnuntaina 13.1.

Koulun joulujuhlaa sanottiin ennen myös kuusijuhlaksi. Esimerkiksi vuonna 1956 Temmeksen Haurukylän kyläkoulun joulujuhlassa yksinlaulua esittivät koululaistytöt Anneli Pasanen ja Ilona Sopenperä. Haurukylän kansakoulussa joulujuhlan ohjelmiin osallistuivat kaikki koululaislapset. Tavanomainen ohjelma niissä oli joulukuvaelma, joka tarvitsi useamman lapsen osallistumisen. Koululaislasten yhdessä esittämät joulu – ja tonttuleikit muodostivat tärkeän osan juhlan ohjelmaa. Puuhaa oli koululaisille myös kuusijuhlakuvaelmissa esiintyvien lasten esiintymisasujen valmistamisesta.

Monet tonttulaululeikit ja ”Heinillä härkien kaukalon” jouluvirsi olivat eräitä kuusijuhlalauluja. Joulu Jeesuksen syntymäjuhlana tuli tavallisesti esille koululaisten esittämissä kuvaelmissa. Tiernapojat kuvaelma kertoo yleisimmät asiat Kristuksen syntymästä ja sen ajoista.

Haurukylän kansakoulun joulujuhlassa olivat yleisönä mukana kaikki kyläläiset. Eihän pienessä kylässä muita tapahtumia juuri ollut. Harvoin niissä kuusijuhlissa joululahjoja jaettiin, mutta joulukorttien jakamiset koululaisten kesken olivat tapana. Haurukylän koulun kuusijuhlassa oli aina mukana myös joulupukki. Joulupuurokin syötiin siellä. Mukana siinä oli myös pieni rusinainen joulupulla.

Haurukylän kansakoulun kuusijuhla oli illalla. Kuun, Pohjantähden ja Otavan alla sinne matkattiin. Matka kuusijuhlaan kyläkoululle kuljettiin hevosillä tai hiihtäen. Seuraavana päivänä haettiin todistukset koulusta. Sitten jäimme joululomalle.

Kun, lähti hiihtämään pimeässä koulun kuusijuhlaan, niin silmät näkivät pian. Jos, oli kuutamo, niin se oli jo ylellisyyttä pienelle kuusijuhlaan lähtevälle ja sieltä palaavalle – hiihtää kirkkaalla kuutamolla miljoonien sädehtivien lumikidetimanttien päällä.

Seuraavana päivänä, lyhyen aikaa valaiseva talvinen aurinko herätti lumikidetimantit uudelleen välkehtimään, kun haimme koulusta joulutodistukset. Koulupolun varren jänikset, mettikanat (riekko), oravat, teeret ja muuan kettukin toivottivat hyvää ja mukavaa joululomaa.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusijuhla

http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2005/0206/lomat.html

http://www.kirjastovirma.fi/muhos/koululaitos

https://fi.wikipedia.org/wiki/Limingan_museoalue

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansakoulu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulupukki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulu_eri_maissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joulun_julkinen_asema

http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?ref=Luuk.+2%3A1-18&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=YLT&ctx=0

http://www.santatelevision.com/joulupukki/suomi/perinteinen-suomalainen-joulu/

http://www.youtube.com/watch?v=MDBwejESlEs&feature=related

http://www.evl.fi/raamattu/1992/Luuk.2.html

http://suomalainenjoulu.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkeen_Kristuksen

http://neba.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/pojat.htm

http://historianet.fi/sivilisaatiot/viikingit/viikingit-viettivat-joulua-alkoholin-merkeissa

http://www.kirjastovirma.fi/kirjastot/muhos

https://www.google.fi/search?q=ryhmy+ja+romppainen&ie=utf-8&oe=utf-8&client=firefox-b&gfe_rd=cr&ei=_yMsWKqcJeLk8AeT4qawDA

joulurauhaa toivottava joulukortti

joulurauhaa toivottava joulukortti

 

Eräs kuva Rovaniemen joulupukin pajakylästä

Eräs kuva Rovaniemen joulupukin pajakylästä

 

Itämaan visaat tietäjät

Itämaan kolme tietäjää matkalla kumartamaan tulevaa kuningasten kuningasta

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Jatkosodan kaukopartiomiehenä

FM Mauri Junttila

Jatkosodan kaukopartiomiehellä Olavi Iisakki Pasasella (1920-1993) oli ollut seikkailuja jo nuorukaisena. Hänen alkujaan temmesläinen Iikka Kelhä eno oli ottanut kesällä 1937 nuoren Olavin mukaansa tiilitehtaan töihin, kun oli matkustanut työnjohtajaksi Jäämeren rannalle Petsamoon juuri perustettuun tiilitehtaaseen.

Olavi oli matkustanut sieltä kotiinsa myöhäissyksyllä 1937, jo lähes talvea se oli ollut siellä Jäämeren rannalla, saadessaan kotoaan tärkeän kirjeen. Kirjeessä kehoitettiin Olavia saapumaan kotiinsa tapaamaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä. Hän jäi sille reissulle Tyrnävälle. Olavi oli vakuutettu kotonaan tulevasta suursodasta, että kannattaako enää mennä takaisin Petsamoon?

Matka Petsamoon ja sieltä takaisin oli ollut niinä aikoina vaivalloista matkustamista täysinäisessä hiljaa matelevassa linja-autossa. Pohjoisimman Lapin tiet olivat kapeita ja mutkaisia sekä kovasti jäisen liukkaita jo alkutalvesta. Rovaniemeltä voitiin matkustaa junalla Ouluun ja sieltä kauemmaksi.

Eräänä talvisena sunnuntai – iltana ennen viime sotia joukko korvenkyläläisiä poikia oli palaillut Yli-Temmekseltä valistustalo Väinölästä elokuvista. Paluumatkalla eräs paikallinen poliisi oli ollut kyttäämässä poikia taskulampun kanssa, maaten palttoossaan lumisella talvitiellä, kuin kuvitellen olleensa piilossa. Poikaporukan keulilla pyöräillyt oli potkaissut taskulampun hänen kädestään. Tunnistamattomat pojat eivät tietystikään saaneet sakkoja valottomilla polkupyörillä ajosta.

Korvenkylästä oli ollut talvisin nopea talvitie Temmeksen Nurkkalankankaalle. Ennen olivat yleisesti pyöräilleet polkupyörillään jäisiä reenjalasten jälkiä myöten. Saattoi toisilla mennä pitkäkin väli kaatumatta. Eikähän siinä kuinkaan käynyt, jos pyllähti paksuun pehmeään lumeen!

Sissinä jatkosodassa

Pohjois-Pohjanmaalle oli viime sotien aikanan perustettu merkittävä sotilasosasto, kun kesällä 1941 perustettiin Sissipataljoona 3 Limingassa, Limingan ja lähikuntien Lumijoen, Siikajoen, Revonlahden, Temmeksen ja Tyrnävän miehistä. Se alistettiin III divisoonalle.

Sissipataljoona 3 taisteli usein siellä, missä pyssymiehiä tarvittiin. Se ei siis ollut sissitoiminnassa pataljoonana. Aktiivisia kaukopartiomiehiä oli ollut vain osa tuonkin sissipataljoonan miehistä.

Tuo lakeuden miesten Sissipataljoona 3 lakkautettiin kesällä 1943. Se liitettiin vastaperustettuun 15. prikaatin I pataljoonaan. Sissejä meni myös siihen ja osa määrättiin muihin yksiköihin. Lapin sodassa tämä 15. prikaati lakkautettiin edelleen armeijan monien uudelleenjärjestelyjen takia. Miehiä meni siitä muihin yksiköihin.

Alkuperäinen III divisioonan Sissipataljoona 3 meni ensin sotimaan Uhtualle ja sitten hiukan myöhemmin Kiestinkiin. Niillä Vienan Karjalan seuduilla olivat myös kuuluisat Kis – Kis kukkulat. Olihan siellä ollut myös Eldankajärvi ja Erkki Tiesmaa. Tämä oululainen upseeri sanoitti ja sävelsi sota-aikojen tunnetun ikiviheän laulun ”Eldankajärven jää”.

Paljon meni siitäkin, alkuperäisen lakeuden Sissipataljoona 3:n miehistä kesällä 1944 torjumaan neuvostoliittolaisten Kannaksen läpimurtoa, kukin uusissa yksiköissään. Myöhäissyksyllä 1944, jatkosodan rauhan jälkeen monet komennettiin Lapinsotaan toimittamaan pois Suomesta entiset aseveljemme, saksalaiset sotilaat.

Lakeuden miehistä kootussa sissipataljoonassa oli ollut mukana useita tyrnäväläisiä asevelvollisia: esimerkiksi kersantti sotakoiraohjaaja Olavi Markus, lääkintäkersantti Olavi Pasanen ja kersantti Iikka Tjäder. Pasanen kertoi ennen jotain seikkailuistaan. Hänen tarinoissaan oli välillä mukana myös Mannerheiminristin ritari majuri Heikki Nykänen. Hän oli ollut ”Uhtuan sissi” lempinimen saanut tiedustelu-upseeri.

Hän oli ollut niiden partioporukkain johtajana, joissa myös Olavi Pasanen oli ollut mukana. Heikki Nykäkänen kirjoitti myöhemmin sotaromaanin ”Sissisotaa”. Se on julkaistu vuonna 1983. Se on tosiasioihin ja – seikkailuihin pohjautuva muistelmakirja. Siinä mainitaan esimerkiksi tyrnäväläiset kaukopartiomiehet luutnantti Veikko Niemelä ja Olavi Pasanen. Sissipartioiden johtaja Heikki Nykänen oli antanut kirjoittamansa sotakirjan entisille alaisilleen muistolahjaksi. Esimerkiksi Pasanen oli saanut sellaisen.

Pasanen kertoi sissikoulutuksen olleen kovaa ja vaativaa. Hän oli ollut hankkimassa sissikoulutusta ja sissin kuntoaan Paltamon Kiehimäjoella. Maasto siellä Oulujärven kyljessä tarjosi hyvät mahdollisuudet opetella monipuoliseksi, osaavaksi sotasissiksi.

Siellä oli paneuduttu talvella erityisesti hiihtoon. Tavanomaisesti oli hiihdetty verenmaku suussa – katkeamispisteeseen. Sitten, oli vielä jatkettu siitä. Pakkausta oli ollut repussa noin 30-40 kiloa. Se oli ollut sissin repun paino. Reppu sisälsi vaatteita, muonaa, räjähteitä ja ammuksia.

Sisseiltä odotettiin täysraittiutta. Esimerkiksi Heikki Nykänen oli ollut sellaisia miehiä. Niinhän se on, että esimerkiksi Työmies tupakan savun hajun tunsi tavallinen mies jo kaukaa. Luonnollisesti sotakoira haistoi sen monin verroin vielä kauempaa.

Sissin elämä elettiin pääasiassa paljaan taivaan alla. Hyvää oli sissin oppia tuntemaan tähdet. Kun, löysi taivaalta Otavan, niin löysi sen perusteella myös Pohjantähden. Se on pohjoisen pallonpuoliskon taivaannapa ja se on aina paikallaan pohjoistaivaalla.

Kun, tunsi tähtitaivaan tunnetuimmat tähdet, niin se helpotti ja nopeutti myös kartan ja kompassin kanssa kulkua ja suunnistamista. Tähtien muistaminen auttoi sissiä nopeaan kulloisen oleilupaikan paikantamiseeen ja kulkureittien valintaan, jopa ilman karttaa ja kompassia.

Ainahan oltiin partiomatkalla jonnekin menossa tai tulossa jostakin. Pilvisellä ilmalla oli huono lukea tähtitaivasta, mutta oppi sissi lukemaan luonnosta etelän ja pohjoisen. Suunnan ja suuntavaiston säilyttäminen oli ollut elintärkeää sisseille.

Sisseillä olivat taidot elää luonnossa ja luonnon suomin mahdollisuuksin. Tarvitsivat esimerkiksi myös nuoret miehet jonkin verran lepoa ja unta. Nuotioilla tarkeni yöpyä, mutta niiden näkyvyyden ja hajujen kanssa piti olla varovaisia. Liikuttiinhan luvatta kaukana vihollismaan alueella.

Kesällä oli helpompaa levon ja nukkumisen kanssa. Kuivalla kangasmaalla saattoi sissi ottaa torkut ilman isompia lepopaikan valmisteluja. Hyttysiä toki oli niissäkin vaivana liikuttaessa Vienan korvissa. Karjalaiskylän niityn reunassa saattoi olla heinälato, jossa oli suojaisaa levätä, jopa nukkua univelkaa pois kuivissa heinissä. Joitain ansoja eli pieniä paukkumiinoja oli hyvä laittaa ympäristöön varalta suojaksi.

Talvisilla partioreissulla, kun itä – Karjalan metsissä oli paksulti pehmeää lunta. Saatettiin pitää lepotauot tai viettää yö kaivautumalla vain yksinkertaisesti lumeen. Malleja siitä nähtiin luonnossa. Esimerkiksi metsäkanalinnut yöpyvä lumessa ”kiepissä” suojassa. Lumen suomaa suojaa osaavat hyödyntää myös jänikset ja ketut.

Miljoona markkaa

Entinen aseveljemme oli ollut kova pala purtavaksi. Idästä puristi puna-armeija eli maailman paras armeija koskaan. Lännestä nakersivat länsiliittoutuneet. Euroopan herruuden ratkaisivat liittoutuneitten loputtomat mies – ja materiaalivarastot sekä Brittein saarilta lennetyt monet, monet pommituslennot natsi – Saksaan.

Maailmanpolitiikan uusi suuri tilanne ns. kylmä sota nosti päätään jo ennen kuin oli edes marssittu Berliinin valtausparaatia ja Euroopan entisen vahvimman miehen, valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin ruumis ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla kylmetä.

Liittoutuneitten itäinen jäsenmaa Neuvostoliitto kiinnosti. Toisen maailmansodan voittamattomat puna-armeijalaiset olivat olleet hyviä esimerkiksi laulussa, tanssissa ja musiikissa. Sotilaina he olivat olleet edelleen noista asioista vielä parempia.

Neuvostoliitossa asui sadoin miljoonin ”suurta isänmaallista sotaa” käyneitä, ”äiti Venäjän” puolesta taistelleita neuvostosotilaita. Valtioateismista huolimatta he olivat sangen kristinuskoisia. Monen aunuslaisen tai vienalaisen pirtin nurkassa oli ikoni tai Kristuskuva kunniapaikalla. Eivät neuvostoliittolaiset taisteleet kulttihenkilöiden puolesta, kuin on tahtonut olla tapa läntisen puolen miehillä.

Lännestä oli käännytty entisten suomalaisten kaukopartiomiesten puoleen, että olisiko heillä kiinnostusta lähteä valokuvausreissuille Neuvostoliittoon? Se olisi myös ollut hyvä, jos nuo kylmän sodan ajan Neuvostoliittoa vakoilevat olisivat kirjoitelleet joitakin rivejä näkemästään paperille ottamiensa valokuvien lisäksi.

Tavallinen palkkio vakoilumatkasta Neuvostoliittoon muutamine rulline valokuvia oli ollut miljoona Suomen markkaa. Myös entiseen kaukopartiomies Pasaseen oli otettu yhteyttä. Lähdössä hän oli jo ollut vakoilijaksi. Hänelle oli tullut mieleen, vai olisiko hänen vaimonsa peloitellut, että jos hänen jatkosodan ajan hyvä tuuri loppuukin?

Pasasesta oli myös tullut jatkosodan aikana perheellinen, parin lapsen isä. Vakoilijan kohtalo siellä itärajan takana odotti häntäkin, jos kiinni jäi. Kun, vanhenee huononee myös metsissä salaa liikkumiset. Kiinnijäämisen riskit lisääntyvät iän myötä.

Pasasen Olavilla oli ollut hyvää tuuria koko jatkosodan. Hän kulki sen läpi ilman naarmuja. Monilla sodissa mukana olleilla olivat vaivana esimerkiksi sitkeät rakot ia ihovauriot jaloissa, jotka eivät suostuneet paraneen millään. Osa heistä löi kättä, jalkaa terävään kiveen tai kantoon, jos ei sattunut osumaan vahingoittavan, tappavan luodin tai raatelevan sirpaleen tielle.

Rintama- ja partiomiehillä oli ollut eriasteisia paleltumia. Osa oli vuollut käteensä, sormeensa vuollessaan poltettavaa pienille kynsitulille tai nuotioon. Ripulit ja punatauti, vatsakatarri olivat olleet yleisiä, usein lähes mädäntyneitten ruokien äärellä eläville. Pommituksissa oli joutunut hiekan, mullan sekaan tai räjähdyskaasupilveen. Joiltakin vaurioituivat keuhkot tai silmät pommituksissa. Myrkkykaasuja oli käytetty hiukan myös jatkosodassa.

Erilaisia partioita ja erilaisia tiedustelumatkoja

Sissipartioiden tärkein tehtävä oli ollut tiedustelu. Sitä oli tehty lähellä jo heti tuliasemien takana tai tiedustelumatkalle oli menty hyvin kauas satojen kilometrien päähän. Siinä yhteydessä puhuttiin kaukopartioista.

Niissä jutuissa mukana olleet sotilaat olivat olleet kaukopartiomiehiä. He olivat olleet erikoismiehiä, joilla olivat olleet kyvyt olla reissuillaan kaukana ja/tai kauan aikaa – kaukana omista linjoista. Heiltä oli odotettu kykyjä ja kuntoa olla tarvittaessa tai pakon edestä liikkeellä päivästä toiseen. Hiihtää tai juosta väsymättä päivästä toiseen!

Usein tiedustelureissuilla meni parikin viikkoa. Miehille oli pyritty lähettämään täydennystä laskuvarjoilla pudotettavilla muonatorpedoilla. Siinä puuhassa oli ollut mukana huolellisuutta ja osaaamista, oli vaadittu tarkkuutta. Toivottiinhan lastien tulevan juuri niiden tilaajille ja haluttiin napata ne ennen neuvostosotureita.

Joskus oli tosin käynyt niin, että suomalaisten sissien syliin oli tullut taivaalta laskuvarjon varassa lahjaksi lihava, raskas muonatorpedo monen monilla herkuilla. Pakkaukset ja purkit olivat olleet Made in USA valmisteita, makeisia sekä sissiruokaa. Olivat siis olleet littotuneitten raharikkaan USA:n apua Neuvostoliitolle.

Toivottiin myös, ettei vihollinen edes näkisi suomalaisten täydennystorpedoitten pudotuksia. Helposti he alkaisivat niiden perusteella paikallistaa luvattomilla asioilla liikkuvia sissejä. Lentokoneet olivat kauas näkyviä ja kuuluvia, samoin torpedot leijuessaan laskuvarjon varassa. Paljon ja usein oli siellä itä – Karjalan asumattomissa erämaissa kaiken näkeviä, tarkkaavaisia neuvostoliittolaissilmiä.

Jatkosodan tiedustelupartiot pyrkivät lähettämään päivittäin kotiin tietoja radioilla. Olihan partiomatkojen tarkoitus ollut juuri tiedustelu. Viesteissä kerrottiin vihollisen liikkeistä ja aseistuksesta sekä joukkojen laadusta. Olivatko he esimerkiksi olleet laatusotilaiden näköisiä, vai jo iäkkäitä, vaarattomilta vaikuttavia täydennysmiehiä?

Tietoja lähettiin kotiin kannettavilla radioilla. Kyynel – niminen radiolähetin oli ollut käytetyin. Viholliset häiritsivät sotasissien radioiden toimintaa. He pyrkivät myös paikallistamaan suomalaississien radiolähetysten perusteella heidän oleilupaikat ja mahdolliset kulkureitit.

Sissipartioita oli ollut erilaisia ja eri kokoisia. Joskus, oli lähtenyt etulinjan osastosta huomaamatta pari miestä katseleen etulinjan juoksuhautojen taakse. Tai olivatko menneet vain tarkkaileen, että pitääkö omien tupakointikuri kutinsa, vai palaako Työmies luvattomissa paikoissa? Vasta heidän muutaman tunnin päästä palattuaan, aseveljet saivat tietää heidän käyneen vakoilemassa taisteluhautojen takana.

Toisinaan partiomatkalle oli lähtenyt huomattavan suuri, jopa muutamamien satojen miesten kokoinen sissiosasto. Partiomatkaan oli usein lähdetty myös siten, että ensin oli ollut tykistökeskitys vihollisen asemiin. Partio ylitti linjat tykkitulen suojassa.

Erinomainen tapa lähteä kesäkelillä tiedustelumatkalle oli mennä vesitasolla. Monet kerrat vei vesitaso kaukopartiomiehiä kauas vihollislinjojen taakse. Vesitaso kuuluu ja näkyy kauas, mutta ei niitä aina huomattu neuvostoliittolaisten puolelta.

Partiomatkalta paluussa oli omat ongelmansa. Usein palattiin yksinkertaisesti vain tullen omien ja naapureiden taistelulinjojen läpi. Se vaati osaamista. Oli esimerkiksi olemassa tunnussanoja, joita vaihdettiin usein.

Myöhemmin, turhaan parjattu Pervitin pulveri oli ollut luotettava, käypä ja toimiva piriste partiomiehille. Kun, sissiporukka tyhjensi muutamat Pervitin laput suihinsa ennen linjojen ylitystä, eipä löytynyt sellaisia vihulaisia, jotka olisivat heitä kiinni juosseet tai hiihtäneet. Luoteja osasivat myös väistellä he, jotka saivat syödä muutaman Pervitin lapun piristeeksi. Pervitiniä oli ollut myös pillereinä.

Tuhoojapartioita, häirintäpartioita

Tarunhohtoisten kaukopartiomiesten tärkein tehtävä oli tiedustelu. Niissä oli ollut rauhallista tiedustelua ja väkivaltaista tiedustelua. Tiedustelumatkoilta linjojen taakse saattoi partiomiesten mukaan Suomeen joutua myös, joku onneton neuvostosoturi.

Myös tuohoamista harrastivat kaukopartiomiehet. Neuvostoliiton merkittäviä elämän lankoja olivat olleet Muurmannin rata ja Argangelin rata. Liittoutuneitten rahakas sotakaveri USA toimitti jatkuvasti suurin laivasaattuein materiaalia Muurmanskiin. Sitä lähti sieltä eteenpäin Neuvostoliittoon monin pitkin, raskain junakyydein.

Kaukopartiosissit kävivät häiritsemässä toistuvasti Neuvostoliiton elämänlankain monien junain rahtiliikennettä ja rataa vastaan kohdistunein tihutöin. Joitakin kertoja Neuvostoliiton elämänlankaratoja oli paukautettu irtipoikki pitkältä matkalta ja lihavia, raskaita sotamateriaalijunia oli saatu suistettua kiskoilta.

Merkittävä tuhoamisisku oli tehty suomalaississien toimesta Petrovski Jamiin. Siellä oli sijainnut eräs Neuvostoliiton huoltokeskus. Huoltokeskus oli kerrattain tuhottu.

Häirintään liittyvästä käynee esimerkkinä tapaus, jossa ryhmä sissejä oli seikkailut Vienassa. Kyseisellä partiomatkalla sisseillä oli tiedustelun lisäksi ollut tehtävänä siirtää pieni määrä erään syrjäisen pienen vienalaiskylän ihmisiä paikasta toiseen ja jättää heidät sitten sinne uuteen paikkaan ihmetteleen.

Kävelymatkan aikana päälle oli noussut vesisade. Eräs nuorukaississi oli ajatellut olla herrasmies. Hän oli antanut takkinsa erään viluisan näköisen karjalaismummon harteille. Eromispaikassa hän oli alkanut kieltä taitamattomana nätisti nyiskelemään mantteliaan mummon harteilta. Karjalaismummo oli kellahtanut selälleen ja alkanut kääriskellä kolttunsa helmoja ylöspäin. Paluumatkalla kohteesta oli kauan aikaa muistutettu ja kiusattu onnetonta sissiä sangen iäkkäästä morsiammesta.

Sitä mitalia jäi puuttumaan

Tyrnävän veteraanikirjassa on viime sodissa mukana olleitten kuvia. Siellä on monien joukossa esimerkiksi myös veteraanit: Pasanen, Markus ja Tjäder. Olavi Pasanen ja Olavi Markus muistelivat Iikka Tjäderin olleen kuin mallisotilaan. Sotilasta kiitettiin ansioistaan. Ne ovat sotilaalle tuhottuja vihollisia ja/tai tuhottua viholliskalustoa.

Tjäderin Iikan muisteltiin olleen myös kaikin puolin kivan, mukavan ja luotettavan aseveljen. Olavit olivat sitä mieltä, että liian vaatimattomasti oli Tjäderiä palkittu, kun hänelle oli annettu niitä samoja mitalaleita, joita oli yleensä jaettu miehille kannustus – ja muistomitaleina. Olavien mielestä Iikka Tjäder oli sotilaana ollut paljon yläpuolella tavallisten. Iikan olisi kuulunut saada viime sotien sotilaan arvokkain mitali eli Mannerheimin ristin mitali!

Iikka Tjäder oli ollut samankyläläinen tarinani Olavi Pasasen kanssa. Iikka oli ollut pari vuotta Pasasta vanhempi. Iikka oli menettänyt jatkosodassa vasemman jalkansa polven yläpuolelta. Hänestä oli tullut jalkapuoli sotainvalidi. Sellaisia kohtaloita oli ollut paljon viime sotien seurauksena.

Sissipatajoonan perinnejuhlat

Sissipataljoona 3 oli ollut merkittävä pohjoispohjalainen sotilasosasto. Se perustettin kesäkuussa 1941 Limingassa. Sen perusti Raahen suojeluskuntapiiri. Niinä aikoina asevelvollisuus ja kutsunta-asioita hoitivat suojeluskuntapiirit. Liminka kuului Raahen suojeluskuntapiiriin. Oulussa oli oma Oulun suojeluskuntapiiri.

Siksikin tuon pataljoonan perustaminen oli ollut merkittävä ja näkyvä lakeudella, koska siihen määrättiin noin 1000 miestä harvaanasutulta lakeudelta. Alueitten rajaus, mistä asevelvollisia tuli sissipataljoona 3 ei ollut tiukkarajainen. Sissipataljoona 3 sai jatkosodan aikana miehiä lisää myös muista maakunnista ja suojeluskuntapiireistä.

Sissipatajoona 3. lakkautettiin kesän 1943 aikana. Armeijassamme oli sota-aikana lähes jatkuvasti uudelleenjärjestelyjä. Tuokin alkujaan Limingan lakeuden miesten oma alkuperäinen sissipataljoona liitettiin 15. prikaatin 1. pataljoonaan.

Myöhemmin monet sissipataljoona 3:ssa palveleet alkoivat muistella menneitä. Perustettiin esimerkiksi Sissipataljoona 3 perinneyhdistys. Se on kokoontunut jo kymmeniä vuosia kesäisin perinnejuhlaansa lakeuden kunnissa. Sissipataljoona 3:n perinnepäivään kuuluu nykyisin myös kirkkopyhä.

Tyrnävän uuden ja tilavan nuoriseurantalon, Seurojentalon valmistuttua 1960-luvun alussa. Se vilkastutti entisten sissien ja viime sotiin osallistuneitten sekä vanhoista asioista kiinnostuneitten Sissipataljooona 3:n perinnepäivän vieton kiinnostusta.

Ehkä sodasta vierähtänyt aika saattoi vaikuttaa perinnepäivä kiinnostukseen? Kohta sodan jälkeen monilla oli ollut jokapäiväiseen toimeentuloon liityviä kiireitä, jotka veivät kaiken ajan. Paljon oli myös sodissa mukana olleita rauhan miehiä, joita ei kiinnostanut rauhan aikana mikään sotaan liittyvä tai sodan muistelu.

Sodan muistelu vaikutti toisten mielestä kuin liian lapselliselta aikuiselle miehelle. Sen nähtiin myös olleen liian sotaa, väkivaltaa ja tappamista ihannoivaa. Sotiin liittyi myös kovaa propagandaa. Se on aina ollut asoita tieten tahtoen vääristelevää.

Monien mielestä piti elää rauhan päiviä, kun niitä saatiin elää. Elää saamaamme rauhaa sodissa menettyjen vuosien korvauksena. Niihin eivät kuuluneet esimerkiksi sotaosastojen perinnejuhlat ei sodan, tappamisen ja väkivallan muistelu. Tavallisesti sotavuosien jälkeistä aikaa elettiin maaseudulla kovan työnteon merkeissä.

Ei ollut aikaa, ei kiinnostusta sodan muisteluihin. Turhanpäiväisinä ajanhaaskauksina niitä pidettiin kauan. Rahaa ja vapaa-aikaa oli ennen myös vähän. Ei ollut autojakaan, joilla olisi ajeltu juhlimaan. Hyvin hoidetun suomalaisen ulkopolitiikan ansiosta saimme todellisuudessa elää rauhan aikaamme. Sitävastoin sotimisten ja propagandan takia oli meiltä poloisilta suomalaisilta mennä rauha sekä valtiollinen itsenäisyys.

Ajan myötä ja sotakärsimysten, muistojen himmentyessä osa sisseinä sodassa palvelleista, perinneasiasta kiinnostuneista tai veteraanien sukulaiset, tuttavat alkoivat osallistua lakeuden sissipataljoonan perinnejuhlaan. Ne olivat olleet vuosituhansien vaihtuessa useita vuosia suosittuja. Luonnollisesti entiset kaukopartiomiehet eivät juuri itse enää osallistu Sissipataljoona 3 perinnejuhliin. Esimerksi vuonna 1920 syntynyt, jos eläisi, hän olisi tänään (2016) jo 96 vuotias.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Nyk%C3%A4nen

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sissipataljoona_3_(jatkosota)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_III_armeijakunta_(jatkosota)

http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/kesa13/sissit.htm

http://vanhahistoria.blogspot.fi/2015/02/kiestingin-kelirikkotaistelut-kevaalla.html

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1962/Kansa_Taisteli_12_1962.pd

https://www.avi.fi/web/avi/-/kuulkaamme-veteraanitarinoita-ennen-kuin-niita-ei-kuule-pohjois-suomi-#.V_thKyQ37IU

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiehim%C3%A4njoki

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kaukopartiotoiminta

http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2274199?utm_expid=13459684-4.RRlTebaMRfebWecrdbt9Ow.0&utm_referrer=https%3A%2F%2Fwww.google.fi%2F

http://www.salonseudunsotaveteraanit.fi/muistelmatlietzen_antero_-_prikaati_15_muistelma.htm

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dresdenin_pommitukset

Nykänen, Heikki: Sissisotaa: sissipäällikön muistelmia jatkosodasta ja Lapin sodasta. Helsinki: Alea-kirja, 1983.

kaukopartio Vienan korpimailla

kaukopartio Vienan korpimailla

 

tuolla on hyvä sissinkin olla

tuolla on hyvä sissinkin olla

 

itä-Karjalaa

kartassa itä-Karjalaa

Avainsanat: , , , , ,

Suomen sota vv. 1808-1809

FM Mauri Junttila

Vuosien 1808-1809 Suomen sota oli osa europpalaista suurvaltapolitiikkaa. Sodassa Ruotsi menetti Itämaansa Venäjälle. Venäjän autonomiassa tulimme kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Niinä aikoina Euroopan vahva mies Ranskan keisari Napoleon Bonaparte halusi myös Ruotsin mukaan ns. mannermaasulkeemukseen eli saartaa Englanti saarelleen yksinään kaiken ulkomaankaupan suhteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf epäröi kyseistä asiaa. Vakuuttaakseen asiansa tärkeydestä Ranskan keisari Napoleon Bonaparte kehoitti liittolaistaan Venäjän keisari Aleksanteri I vauhdittamaan Ruotsia mukaan kauppasaartoon sotaretkellä Suomeen.

Venäläiset marssivat 21.2.1808 Kymijoen yli. Eli, he ylittivät siellä talvipakkasessa Ruotsin itärajan. Venäjä miehitti kyseisessä sodassa Suomen. Miehitys jäi pysyväksi. Sodan alussa venäläisillä ei ollut tarkoitusta miehittää Suomea, vaan ainoastaan pelotella sotaretkellä Ruotsi mukaan Englannin vastaiseen kauppasaartoon.

Suomen sodan monista Suomessa saavutetuista ruotsalaisvoitoista huolimatta sodassa kävi siten, että ruotsalainen sotaväki perääntyi lähes koko ajan. Ja, se poistui sodan seurauksena pois Suomesta Tornion kautta. Viimeiset Suomen sotaan liittyneet taistelut venäläisten ja ruotsalaisten sotajoukkojen kesken oli käyty Pohjois-Ruotsin puolella Skellefteåssa 15.5.1809 ja Härnöforssissa 5.7.1809.

Suomen sodan viimeinen taistelu Suomen alueella oli käyty myöhäissyksyllä 21.11.1808 Pohjois-Pohjanmaalla Rantsilan Kerälänkylässä. Suomen sodan rauhansopimus Venäjän ja Ruotsin kesken oli allekirjoitettu niinkin myöhään, kuin vasta 17.9.1809 Haminassa.

Ruotsin armeijan tappion eräänä syynä voi arvella olleen heidän sotaväen perinteisen muonanhankintavan. Vanhaan aikaan armeijat hankkivat muonansa ympäristöistään. Monet varhaisemmat Ruotsin käymät sodat olivat tulleet kalliiksi Ruotsin Itämaalle eli Suomelle. Hallainen, monien katovuosien Suomi oli entuudestaan tarkkaan koluttu tyhjäksi. Kylien vanhimmat saattoivat kertoa tarinoita, että vanhempaan aikaan kylien vanhat olivat kuulleet tarinoita pullukka sikapossuista ja raskaista tähkäpäistä.

Ilman oikeaa ruokaa, lähes pelkän viinan ja oluen voimalla sotineille ruotsalaisille tulivat vaivaksi monet kulkutaudit ja tappavat sairaudet. Ne niittivät julmaa satoaan.

Eivät venäläissotilaat olleet silloinkaan erityisen hyviä ampujia. Vänrikki Stoolin runojen Suomen sodan kuuluisan soturin Sven Dufvan kohtaloksi tuli Koljonvirralla rintaan osunut tappava harhaluoti. Suomalaissyntyinen soturi Sven Tuuva kaatui siellä Ruotsin värien ja – kuninkaan puolesta.

Venäläiset sitä vastoin olivat lähteneen talviselle sotaretkelleen Suomeen runsain muonavaroin. He eivät yleensä uskoneet löytyvän ruokaa rutiköyhästä Suomesta. Venäläisten, Venäjältä mukana marssineet muonakolonnat olivat olleet raskaita ja pitkiä. Heidän huoltonsa toimi hyvin koko sodan ajan.

Talvella (v.1808) sotaretken alkaessa oli ollut helppoa kuskata suurilla rekikolonnilla muonaa keisarin suurista varastoista venäläissotilaille ja heidän hevosilleen. Kohta venäläissotilaat alkoivat kuljettaa ja kuljetuttaa muonaa Vienanmeren pohjukasta Kantalahdesta Ouluun. Sieltä on useita ikivanhoja kauppareittejä Suomeen.

Maaliskuussa 1809 Suomen säädyt olivat vannoneet uskollisuutta Venäjän keisarille Porvoon valtiopäivillä. Samalla tämä jalosukuinen, Hänen Ylhäisyytensä Venäjän keisari Aleksanteri I luki juhlallisen hallitsijavakuutuksensa suomalaisille. Keisari lupasi valtiopäivillä suomalaiset kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Jalomielisen ja korkeasti sivistyneen keisari Aleksanteri I lupaus piti paikkansa.

Autonomiassa Suomella oli laaja itsehallinto. Suomalaiset olivat kuin itsenäinen kansakunta. Asemamme autonomiassa alkoi heikentyä vasta kaukana 1800-luvun lopussa panslavismin eli venäläistämisen myötä. Kyseistä toimintaa seurasivat I ja II sortokausiksi sanotut raskaat ajat Suomessa.

Suomen sodan jälkeen suomalaiset kokivat taloudellisen nousun. Sahateollisuus eli nousukautta. Höyryvoiman kehittyminen 1800-luvulla vaikutti lankkujen, parrujen sahatavaran sahaamiseen sekä laiva – ja nouseviin, lisääntyviin rautatiekuljetuksiin. Puutavaraa meni rajattomasti vientiin. Suuret maailman purjelaivamaat ostivat kilvan suomalaista tervaa. Sitä toimitettiin Pohjanlahden satamakaupungeista.

Lasi – ja kaivannaisteollisuus alkoivat myös kehittyä ja niitä alkoi nousta hiljalleen enenevästi Suomeen. Jo, autonomian alkuajoista lähtien suomalaisten asuintaloihin erityisesti kaupunkilaisten, alkoi tulla lasi-ikkunoita ja savuhormeja. Surkeat,synkät, pimeät, nokiset savutupa-asumukset alkoivat hiljalleen jäädä historiaan jo 1800-luvun aluilta myös maaseututaamista.

Porvoon valtiopäivien yhteydessä Venäjän keisari jäädytti ruotuväkilaitoksen Suomesta. Se sinänsä oli jo suuri helpotus jatkuvasti sotaa käyneelle pienelle köyhälle, jatkuvista sodista rasitetulle suomalaiskansalle.

Elpyminen näkyi siinäkin, että saimme oman markan 1860-luvulla. Se oli vahva merkki taloudellisesta noususta hyvinvoipana autonomiana. Kansakoulut alkoivat opettaa suomalaislapsia suomenkielellä uuden keisarillisen kansakouluasetuksen myötä.

Kohta Suomen sodan jälkeen suomalainen kulttuuri alkoi kokea vahvaa nousua. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Eihän suomalaista kulttuuria vielä ollut edes varhaisemmin ollut.

Entinen isäntämme Ruotsi oli ollut kiinnostunut vain sodista ja sotimisista. Esimerkiksi Kustaa II Adolfin tytär kuningatar Kristiina oli yrittänyt sivistää ruotsalaisia. Hän tilasi ranskalaisen filosofin Rene Descartesin (31.3.1596 – 11.4.1650) hoviinsa. Mutta, niin kävi ikävästi, että tämä filosofi parka kuoli melko pian nähdessään Tukholman kulttuurin ja henkisen tilan.

Vakaasti ”Walhalla uskoisia” olivat ruotsalaiset. Ihannoivat elämää, jota on esillä esimerkiksi brutaalissa tv sarjassa Viikingit (v. 2016). Ei ruotsalaisilla ole kulttuuria kuin on esimerkiksi Leo Tolstoi, Igor Stravinski tai Pjotr Iljitš Tšaikovski – ei muitakaan. Poikkeuksellisen sivistymätöntä kansaa maailmassa ovat ruotsalaiset.

Suomen suuriruhtinaskuntana aloimme saada suomalaisia kansalliskirjailijoita ja – kuvataiteilijoita. Tosin he olivat kauan ruotsinkielisiä, ruotsiksi kirjoittavia. Joten, suomalainen ja suomenkielinen kulttuuri sai odotuttaa vielä hyvin, hyvin kauan.

Nuorisoseura-aate alkoi nostaa päätään autonomiassamme. Monissa pitäjissä alkoi toimia monenlaisia nuorisoseurojen harrastuspiirejä. Yleisiä kirjastoja perustettiin kaikkiin suomalaisiin kuntiin. Niistä sai lainata kirjoja tai käydä niiden lukupiireissä.

Raittiusaate alkoi kohota ja toimia entisen ruotsalaisperäisen juopottelun ja huonon elämän vastavoimaksi. Luterilaisen kirkon herännäisliikkeet voimistuivat ja elpyivät uudelleen 1800-luvulla. Ne alkoivat myös toimia vastavoimana alkoholismille ja siihen liittyville huonoille tavoille. Alettiin esimerkiksi pitää uskovaisten ja muiden hartaiden kotiseuroja sunnuntaisten kirkonmenojen lisäksi.

Elämä Suomessa oli niinä aikoina kuin lähes yhtä juhlaa, kun sodat, väenotot ja sotaverot loppuivat. Jopa kahviakin saimme juodaksemme. Vielä, melko harvinaista kahvi yleensä oli vielä 1800-luvulla. Sitä tosin oli ollut Ruotsissa jo kaukana 1600-luvun lopulla. Tosin sen käyttö oli välillä ollut useita kertoja täysin kiellettyä Ruotsin valtion toimesta.

Ikävyyttä ja harmia meille suomalaisille toivat 1800-luvun monen monet hallavuodet tappavine kulkutauteineen. Niitä oli ollut esimerkiksi vuosina 1810 ja 1830. Suuret nälkävuodet vuosina 1864 -1867 olivat olleet katasrofi Suomessa.

Näytti jo, että Suomen kansa elää matkansa päätä. Muualla, esimerkiksi Venäjän mustan mullan alueilla ei tunnettu viljapeltojen halloja. Pohjois-Ameriikan USA:n lihavilla preerioilla olisi ollut silloin katovuosinakin määrättömästi leipäviljaa. Niinä aikoina esimerkiksi Venäjä ja USA kasvattivat jo kuin kilvan viljaa myyntiin.

Viljan kuljettamiset nälkää näkeville suomalaisille eivät luonnistuneet silloin. Höyrylaivojakin oli silloin, mutta talvimerenkulkua ei juuri ollut. Sekin oli haittansa, kun nälkä koetteli kansaa pahiten juuri talvisin.

Välinpitämättömyyttä oli myös ollut hallinnon taholta. Aatelisto ja papisto elivät lihapatojensa äärellä tietämättöminä rahvaan nälästä. Oli myös ajattelua, että jos ei sota tapa, niin nälkä tappaa. ”Tyhmiä yleensä olivat olleet, kun syntyivät rahvaaseen kärsimään nälkää, vilua ja kulkutauteja”; tuumailivat lihapatojensa äärellä elävät!

Välinpitämätöntä oli suhtautuminen rahvaaseen. Rahvasta halveksittiin. Esimerksi Suomen sodan runoilija runoili halveksien Ruotsin värien puolesta kaatuneesta Sven Dufvasta. Surmanluoti ei voinut edes osua Sven paran heikkoon päähän!

Väkimäärät lisääntyivät vähäisten kaskimaiden ja hallaisten soiden Suomessa. Maanviljelys eli ruuan tuottaminen oli heikkoa. Tulivat monien vuosien hallat. Vilja- ja heinäsatojen menetykset olivat joinakin hallavuosina olleet täydellisiä Suomessa.

Niinä vanhoina 1800-luvun aikoina alkoi esiintyä siirtolaisuutta Ameriikkaan. Ihmisiä lähti puutetta pakoon esimerkiksi Pohjanmaalta. Tavallaan siirtolaiseksi lähtöä voi kuitenkin pitää jonkinmoisena 1800-luvun elintason nousun merkkinä. Kun, matkusti esimerkiksi Puolangalta, Ristijärveltä, Kajaanista, tai Vöyristä Ameriikkaan. Siitä tuli suuria kustannuksia. Laivaliput sinne olivat olleet arvokkaita.

Vaivansa 1800-luvulla oli myös voimakas rikollisuuden lisääntyminen erityisesti Savossa ja Pohjanmaalla. Juopottelevat, tappelevat, varastelevat ”Härmän häjyt” kylvivät kauhua ja pelkoa ympäristöihinsä. Olisiko heidän uhonsa takana ollut osaksi vuosisataista ruotsalaisuuden vaikutusta? Häjyt asettuivat kaiken yläpuolelle – yli-ihmisiksi. Niinhän ruotsalaisetkin sanovat itsestään, että ”bättre folk”. Eli hekin näkevät itsensä kuolevaisten yläpuolella.

Suomen sotaa kulki Temmeksenkin kautta

Usein on verrattu Suomen sotaa ja isoavihaa keskenään. Erilaisia ne olivat. Eivät ne olleet vertailukelpoisia. Esimerkiksi isonvihan aikana (vv. 1714-1721) säätyläiset ja sotaväki pakenivat juosten ”pää kolmantena jalkana” emämaa Ruotsiin. Suomen sodan aikana (vv. 1808-1809), Suomessa sotinut ruotsalaisarmeija perääntyi välillä kovastikin taistellen Tornion kautta Ruotsiin.

Isonvihan aikana venäläiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa. He hävittivät ja polttivat kaiken esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalta. Surmasivat heidät, jotka saivat kiinni. Paljon he veivät suomalaisia vangeikseen Venäjälle. Rahvas pakeni syvien metsien piilopirtteihin.

Temmeksellä ei ollut Suomen sodan taisteluja, mutta monissa lähikunnissa tapeltiin ja lujaa, verissäpäin. Temmeksen kautta kulki sekä ruotsalaisia sotilaita että venäläistä sotaväkeä. Temmeksellä oli ollut ruotsalaisten sotilassairaala Kirkko – Pekkalassa. Muistomerkin siellä kuolleille Ruotsin armeijan sotilaille, Temmeksen kirkkomaalle puuhasi vuonna 1963 Tyrnävän yhteiskoulun rehtorina toiminut Urho Merenheimo.

Monin paikoin oli Suomen sodan kulkureittien varsille hakattu ampumalinjoja tykeille ja kivääreille. Myös Temmeksellä oli hakattu ampumalinjoja. Sotaväkeä oli kulkenut siellä Rantsilasta Mankilankylän kautta ns. paaritieksi sanottua tai toista tietä joka kulki Rantsilan/Temmeksen Kärsämänkylän kautta Yli-Temmekselle.

Paaritie nimen alkuperänä sanotaan olleen kahden peräkkäin kulkeneen hevosen välissä olleet aisoja muistuttavat kantopuut, joiden päällä oli kuormaa. Peräkkäin kulkevilta kantohevosilta on odotettu samantahtista askeltamista. Purilas oli ennen ollut tiettömien seutujen ja huonojen teiden hevoskuljetusväline. Se oli karkeasti nähtynä ollut kuin kärryt ilman rattaita ja kunnollisempaa kärrynlavaa.

Vanhojen aikojen Temmesläisellä isoisäni isoisällä Juho Jaakonpoika Sillankorva Junttilalla (vv. 1790-1856) oli ollut seikkailuja Suomen sodan aikana. Hän oli niinä aikoina, vuonna 1790 syntyneenä, ollut 18 – vuotias nuorukainen.

Silloin, noin 18-vuotias Juho oli joutunut Temmeksen kautta kulkeneitten ja/tai, siellä Vitalin talossa majailleitten venäläissotilaiden vangiksi. Juho oli laitettu pönkän taakse Vitalin saunaan. Vitali on ikivanha temmesläinen maalaistalo. Talon nimi Vitali on samanlainen kuin on venäläisen miehen etunimi.

Silloin, kesällä 1808 siellä oli majaillut venäläistä sotaväkeä. Erään tarinan mukaan venäläiset olivat suunnitelleen viedä Juhon vangiksi. Suomen sodan aikana venäläiset olivat ottaneet vain vähän vankeja. Sitävastoin isonvihan aikana vangiksi ottamiset olivat olleet suurta. Voi ajatella, että Suomen sodan aikana olivat ottaneet jonkin verran vankeja työmiehiksi eli raivaamaan ampumalinjoja tykeille ja kivääreille tai silloisten huonokuntoisten teiden korjauksiin sekä rakentamisiin.

Kerrotaan, että tapahtuneen vangitsemisen johdosta Juhon leskiäiti oli juossut hädissään pappilaan silloisen Temmeksen kappalaisen Hildenin luo (Carl Konstantin Hilden s. 14.1.1741 Kemi). Hilden oli aiemmin toiminut ruotsalaisten armeijapappina ennen Temmeksen kappalaiseksi ryhtymistään. Oli arveltu, että hän entisenä sotilaspappina osaisi lähestyä oikein venäläissotilaita.

Hilden oli kirjoittanut anomuksen Juhon puolesta venäläisten sotapäälliköille. Hän oli maininnut sitä, ”että kuinka väärin oli ollut viedä leskiäidin ainoa poika”. Nokkelaksi mainitun Juhon oli onnistunut paeta avustettuna venäläisiltä sotilailta melko pian.

Siitä ei ole tarkempaa tietoa, että miksi Juho oli joutunut vangiksi? Olisiko hän vain ollut väärään aikaan väärässä paikassa? Ehkä temmesläisten poikaporukka oli seurannut venäläisten sotilaiden touhuja Temmeksellä. Olisivatko pojat keskenään varsin ”mongertaneet venättää”? Muuan suurikokoinen kasakka ei tykännyt siitä. Piti sitä pilkantekona. Suuri, raskas koura oli tarttunut Juhoa niskasta. Juhoa vietiin ja lujaa. Hänet nakattiin pönkän taakse Vitalin saunaan.

Silloisessa pakotilanteessa Juho oli otaksuttavasti joutunut pakoileen jonkin aikaa. Kesäaikaan ei ollut juuri pelkoa menehtymisestä metsiin tai pelkoa nälkäkuolemasta. Pieni Temmesjoki oli ollut kalaisa. Seudulla oli suuret määrät pieniä kalaisia järviä ja lampia. Rantsilan Mankilankylän pienehkö Mankilanjärvi oli ollut sangen kalaisa. Metsämarjojakin alkaa olla kesäisin jo heinäkuussa. Sienillä, hilloilla ja mustikoilla elää jo viikkotolkulla.

Voi ajatella, että hänellä oli ollut mahdollisuuksia välillä myös syödä veden ja metsän antimien lisäksi vähäisessä määrin: kananmunia, sikapossua, leipää, maitoa, viiliä, voita ja juustoa. Ehkä hänen tuleva puoliso samanikäinen temmesläinen Brita Haapa – Perttula saattoi kuljettaa pieniä määriä ruokaa Juholle piilopaikkaan? Brita oli ehkä koiransa kanssa auttanut Juhon pakoon pönkän takaa Vitalin saunasta?

Noiden Juhon seikkailu – ja vangiksi joutumis tapauksien voi nähdä tapahtuneen kesän 1808 aikana. Silloin, siellä oli liikkunut ruotsalaisia ja venäläisiä sotilaita. Esimerkiksi Siikajoen taistelu oli ollut 18.4.1808. Revonlahdella oli sodittu 27.4.1808. Pulkkilan taistelu oli ollut 2.5.1808. Rantsilan Kerälänkylässä olivat ottaneet yhteen 21.11.1808. Se olikin ollut viimeinen Suomen sodan taistelu Suomen alueella.

Suomen sodan jälkeen Temmes sai olla täysin rauhassa molempien maiden sotilailta. Suomi jäi Venäjän autonomiaksi. Ei venäläisillä ollut mielenkiintoa esimerkiksi muutaman nuorukais Juhoon tai pieneen Temmekseen.

Molempien vihollismaiden sotajoukot olivat ylittäneet kohta Rantsilan taistelun jälkeen Oulujoen. Se oli haluttu ylittää ennen Oulujoen jäätymistä. Oulun kaupunki luovutettiin niinä aikoina venäläisille.

Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttila (vv. 1790-1856) oli elänyt elämänsä maanviljelijänä Yli – Temmeksen Sillankorvassa. Hänen muistetaan olleen taitava käsistään. Hän oli osannut puusepän, suutarin ja räätärin töitä, mahdollisesti myös sepän töitä. Hän oli ollut osaava maanviljelijä. Juho oli ollut peltojen raivaaja ja osaava suoviljelijä. Juhon mainitaan olleen salvuumies. Se saattoi tarkoittaa hevosten, lampaiden, sikojen ja sonnien kuohitsemista? Salvaamista oli myös hirsiveistäminen, että niistä voitiin rakentaa hirsiseinää. Seinähirren päihin veistettiin salvokset, että ne asetteivat, limittyivät tiukasti ja tukevasti talon hirsiseinään nurkaksi.

Juhon ansiosta Sillankorvan peltoala laajentui. Talosta tuli merkittävä maatalo peltoineen, heinämaineen, lehmineen, hevosineen lampaineen ja possuineen. Ehkä Juhonkin ansiota oli se, että Temmeksen kuntavaakunassa on kuvattuna maitokiulu?

Käsistään tekevä Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttila oli veistäny Temmeksen kirkkoon nätin saarnastuolin kaikukatoksen 1840-luvulla. Hän oli myös lahjoittanut Temmeksen kirkkoon metalliset virsien numerot. Ne olivat olleet käytössä kauan.

Suomen sodan (1808-1809) jälkeen Juho sai paneutua rauhassa Sillankorvan maanviljelystöihin. Hän sai paneutua rauhassa myös mieluisiin seurakunnallisiin puuhiinsa.

Pienenmpiään ja heikompiaan kiusaava ja elintarvikkeita ryöstävä, pakolla ottava Ruoka – Ruotsi häipyi rajan taakse. Eivät he enää häirinneet raskaine ruokaveroineen esimerkiksi Temmeksen Juhoa. Eivät Juhon ikäluokkia isommin häirinneet myöskään uuden isännät. He tuumailivat suomalaisista, että ”eipä voisi enää vähemmän kiinnostaa”.

Kaukana pahasta maailmasta elettiin Temmeksellä. Rauhaa ja rakkautta ja ystävällisyyttä oli vain Juhon elinympäristöissä Suomen sodan seikkailujen jälkeen.

Lähteitä:

http://www.romppainen.net/pvsusoyl08.pdf

http://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/suomen-sota-1808-1809

http://www.edu.fi/kilpailut_ja_teemapaivat/1809/paivanavauksia/luterilaisen_kirkon_vaikutus_suomalaiseen_kulttuuriin_ja_kansalliseen_kehitykseen

http://www.itasuomenkoulu.fi/media/kv2/autonomianaika.htm

http://historiantapahtumia.omablogi.fi/suomen-sota-vuosina-1808-1809/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Talousseura

http://www.tieteessatapahtuu.fi/017/syvaoja.htm

http://www.suomenrahapaja.fi/fin/about_money/the_history_of_finnish_money

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kahvi

http://www.1808.fi/tapahtuma/pdf/Suomen%20sodassa%20kaatuneet,%20haavoittuneet%20ja%20vammautuneet%20kevyt.pdfhttp://www.ouka.fi/oulu/ppm/suomen-sota

http://www.taivaannaula.org/2011/02/26/vakivallan-historia/

http://www.elisanet.fi/apila/SP/Oulu.htm

http://www.kirjastovirma.fi/kirkot/temmes

eräs kartta suomen sodasta lokakuun lopulta 1808

eräs kartta suomen sodasta lokakuun lopulta 1808

suomen sotaa koljonvirralla: sven tuuva sotii

suomen sotaa koljonvirralla: sven tuuva sotii

suomen sodan ajan sotilaita

suomen sodan ajan ruotsalaisia  sotilaita

ylitemmeksen sillankorvan talo

Yli Temmeksen Sillankorvan talo

Avainsanat: , , , , , ,

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi